Riipileirillä Googassa

Nuoria, lapsia, aikuisia, ruokaa, rapaa, yksi pyton, sammakoita, opossumeja, kiipeilyä, enkelihyppyjä ja paljo muuta mahtui viikon rippileiriin.

Australiassa ei suomenkielilisiä tai edes kaksi kielisiä rippileirejä järjestetä ihan joka vuosi. Voi siis sanoa, että sellaisen järjestäminen on oikeastaan tapaus sinänsä.
Leirin järjesti Brisbanen suomalainen seurakunta, mukana oli Sydneystä kolme leiriläistä, pastori eli Martti ja minä.  Koska Australiassa juuri mikään ei ole niin kuin Suomessa tai Ruotsissa, leirille osallistui 12 rippileiriläisen ja kahden isosen lisäksi kahdeksan lasta, joten siinä sivussa oli myös lastenleiri. Meillä oli ilo olla mukana tällä Queenslandissa järjestetyllä leirillä.

Jos ihan totta puhutaan, se ilo oli aluksi hieman haeskelun takana. Kun maanantaina, vajaan tuhannen kilometrin ajomatkan jälkeen pääsimme leiripaikalle, satoi vettä, oli kylmä ja joka paikassa oli punaista kuraa. Samalla meille selvisi, että olisi pitänyt olla makuupussi ja oma tyyny mukana. Ei ollut mukana, ei. Lakanat kyllä olivat matkassa.  No, onneksi leiripaikasta järjestyi makuupussit, viltit ja tyyny.

Googa niminen leiripaikka oli suurimman osan ajasta kännykän ulottumattomissa, puskassa toisin sanoen. Lähin kylänen on nimeltään Blackbutt, joka oikeastaan on risteys, jonka keskellä seisoo ensimmäisen maailman sodan aussisotilas. Siis olimme suomalaisittain sanottuna korvessa.

                                         Kun aurinko tuli esiin, muuttui leiripaikkakin viihtyisämmäksi

Googa on alun perin rakennettu metsureiden tarpeita varten, mutta nyt se on Queenslandin luterilaisten koulujen leiripaikka. ”Huoneet” ovat kopperoita, joissa on kerrossängyt, joissa muovipäällysteiset patjat. Valot tulivat, mutta ei muuta sähköä. Ei peiliä, ei kaappeja, ei paikkaa henkarille, oli vain tylyntuntuiset lokerikot. Ikkunan sai auki ja kiinni, hyttysverkko oli, siitä kiitos. Ensivaikutelma oli ankeahko ja kostea, mutta kaikki nauttivat ja riemuitsivat sitäkin enemmän siitä, että suihkuista tuli lämmintä vettä. Suihkut olivat samassa rakennuksessa kuin hyysikkiämalliset vessat.

Leirinelämä ja kaikkien leiriläisten ilmeet muuttuivat huomattavasti iloisemmiksi, kun keskiviikkona paistoi aurinko. Maanantaina ja tiistaina pastorit Tommi ja Martti pitivät pitkiä opetustuokioita sisätiloissa, Anna-Kaisa ja Markus raamattutunteja ja isoset Anni ja Iina, järjestivät muuta ohjelmaa. Keskiviikkoa isot leiriläiset ja herrat lähtivät testaamaan rohkeuttaan.

                                          Tommi opettaa, rippileiriläisetkuuntelevat tarkkana. Tämä
                                          sama tila oli niin opetustila kuin ruokasalikin.

Alla olevassa kuvassa ei ole hirttoköyttä tai vastaavaa, vaikka niin saattaisi luulla. Yhdeksän metriä korkean pylvään päästä hypättiin kohti punaista palloa.

Turvavaljaat ja ohjaajat pitivät huolen sitä, ettei kukaan pudonnut suoraan maahan vai sai pehmeän alastulon. Mitä pienet edellä, sitä isot perässä ja niinpä pastoritkin pääsivät testaamaan kykyään enkelihypyssä.

Seuraavana päivänä isot leiriläiset kiipesivät isoissa kuusissa. Pastorit suunnittelivat ja meditoivat sillä aikaa vaaka-asennossa.

                                          Apukeittiössä tössäämässä.

Kun on leiri ja leiriläisiä, pitää olla myös ruokaa. Kati oli laatinut ruokalistan ja yhdessä teimme aamiaisen, välipalan, luonaan, välipalan, illallisen ja iltapalan. Avasimme keittiön oven aamulla 6.30 ja illalla se sulkeutui joskus 21 ja jotain.

Perjantaina Kati lähti kotiin toipumaan ja Leena tuli hänen tilalleen. Kaikki saivat ruokaa, leiriläisten tiskivuorotkin alkoivat sujua jo loppuviikosta hyvin, mutta näin jälkikäteen voi todeta, että oli se aika urakka.  Olihan se hauskaa nähdä, kun innokkaimmat tulivat jopa juosten hakemaan ruokaa. Harmi vain, että keittiössä menetimme iltaohjelmien parhaat palat, opetustiloista kuului välillä aika kovaäänistä naurua.

Torstai-iltana paistettiin nuotiolla tikkupullaa. tai ainakin yritettiin. Markus teki taikinan, joka ei ihan onnistunut. Hyvää se oli, mutta liian vetelää. suurin osa söi pullansa raakana. Yksi leiriläisistä myönsi, että vatsa tuli raa´asta pullataikinasta kipeäksi, mutta oli se sen arvoista.

Sunnuntaiaamuna syötiin aamupala ja siivottiin. Tutuksi tullut Googa näytti auringonpaisteessa jo ihan mukavalta paikalta. Konfirmaatiojumalanpalvelus oli kahden tunnin ajomatkan päässä Brisbanessa. Voin sanoa, että oli todella ilo syödä seurakunnan naisten laittamaa lounasta, siinä oli herkkuja laidasta laitaan. Sai syödä rauhassa eikä tarvinnut miettiä puuttuuko pöydästä jotain. Porkkanalaatikko oli erityisen hyvää.

Nazarethin kirkossa pidetty konfirmaatiojumalanpalvelus sujui hienosti. Nuoret lauloivat varsin kuuluvasti, iloisin ilmein. Siellä ei sattunut suuria kömmellyksiä sen paremmin heille kuin meille muillekaan. Tommi toimi liturgina ja Martti saarnasi. Saarna sai hyvät arvioinnit - pari kriittiseksi kuulijaksi tunnettua nuorta miestä totesi siitä, että Martti kertoi saarnassaan hyvin leiristä ja puhui rennosti.

Lopuksi pääsimme koko leiriväki yhteiseen kuvaan – ja aurinkokin paistoi. Tästä kuvastaa kuuluu kiitos Otsolle tai isälleen ehkä noin tarkemmin ajatellen.

Musta joutsen

Australian ibisten seurana Mirambeenan puistoalueella tässä lähellä elelee myös mustia joutsenia (Cygnus atratus).

Ennen tänne tuloa näin edellisen kerran mustan joutsenen Riian oopperassa, jossa olin katsomassa Pjotr Tshaikovskin balettia Joutsenlampi. Liekö näiden sukua? ;)

Yhtä ylväänä kuin suomalaiset valkoiset joutsenet uivat myös nämä niiden tummat serkut. Australiassa ne ovat yleisiä lintuja, jotka muodostavat hyvinkin laajoja yhteisöjä.

Lähipuistossa niitä on muutamia ja ne tunnistaa hyvin joutsenmaisesta olemuksesta, tummasta väristä ja punaisesta nokasta.

Martti on nyt virallisesti paikallinen pastori

Loppiaisen tietämissä Australian suomalainen seurakuntaväki kokoontui Suvipäiville. Paikalla oli parisensataa henkeä ja sunnuntain päätösjumalanpalveluksessa Martti asetettiin virallisesti Etelän Ristin seurakunnan papiksi. Tuossa yllä olevassa kuvassa Marttia siunaavat Melbournen pappi ja Australian Suomi-Konferenssin pääsihteeri Jorma Jormakka ja Australian luterilaisen kirkon New South Walesin alueen presidentti (vastaa suomalaista piispaa) Mark Lieschke. 

Virkaan siunaamisessa Martti joutui vastaamaan moneen kysymykseen – vastauskin oli ennalta määrätty: I do. Tosin oli kuulevinani hänen vitsailevan, että pitäisikö varmistaa vaimolta, että ”I do, do I?” Kun kysymyksiin oli saatu oikeat vastaukset, antoivat seurakunnan vanhemmiston jäsenet hänelle Raamatun, vettä, leipää ja viiniä. Sen jälkeen myös minut kutsuttiin eteen, presidentti puhui meille, paikalla olleet papit siunasivat ja lopuksi sanoivat kannustuksen sanoja kukin omalla tyylillään. Kyllä siinä taisi minulta ihan kyynel tirahtaa, oli se sen verran liikuttavaa.

P.S.

Tähän perään vielä selvennys meidän nimiin. Minä en ole rouva Paananen, vaikka Martin kanssa naimisissa olenkin. Emme siis muodosta pariskuntaa nimeltä Martti ja Riitta Paananen. Sellainenkin pariskunta saattaa olla olemassa, mutta se emme ole me. Minä näet en Niemestäni luovu ja se taitaakin olla ainoa maa-alue, joka minulla on ja joka vaivatta kulkee mukana.

Tammikuussa Suvipäivillä

Täällä Aussilandiassa on moni asia toisin. Kesäpäiviä voidaan ihan huoletta viettää tammikuussa, mutta jouluruokia voidaan sitten puolestaan syödä huoletta heinäkuussa. Sille on jopa oma nimensä Christmas on July.

Tämän tammikuun Suvipäivien järjestelyvastuussa oli Etelän Ristin seurakunta, paikka oli kristillinen leirikeskus vajaan parin tunnin ajomatkan päässä, vuorten juurella. Suvipäivien teemana oli Leipää pelloilta maan. Tarina kertoo, että se tuli Suvipäivien aiheeksi, koska nuo virren sanat olivat soineet Martin päässä ja pulpahtivat ensimmäisenä ulos, kun aiheita ryhdyttiin miettimään.

Suvipäivillä puhuttiin siis leivästä. Papit teoreettisesti ja teologisesti, naiset vaihtoivat hapanleipäohjeita ja lapset leikkivät Leipuri hiivaa, tiedäthän hänet, joka asuu Kumputiellä.

Tapahtumassa oli paljon uusia ihmisiä ja paljon mukavia ihmisiä. Kaikki iloitsivat siitä, että mukana oli niin monta lasta ja nuorta ja taisipa joku vanhemmista salaa kadehtia heidän ohjelmaansa, jossa tuntui olevan menoa ja meininkiä. Onneksi lapset ja nuoret järjestivät vähän ohjelmaa myös aikuisille.

Tässä ovat paikalliset suomalaispapit ”leivänpaahtimessa” vastaamassa lasten kysymyksiin. Kuinka vanha Jumala on? Mitä pappi tekee? Suosikki kirjasi? Mitä tarkoittaa, kun sanotaan että Jeesus oli ihmisen poika? Nämä ja monta muuta kiperään kysymystä tuli ja välillä meni pastoreilta sormi suuhun ja oli myönnettävä, etteivät he tiedä.


Lisää Suvipäivistä voit lukea Kotimaa-lehdestä.

Viimeiset joulukortit, ensimmäiset yövieraat

Posti tuo vielä viimeisiä joulutervehdyksiä Suomesta. Kiitoksia korteista, kirjeistä ja pienistä paketeista. Ihan vielä ei ole joulu ohi. Jouluvalot loistavat ainakin naapureidemme ikkunoissa vielä ja alennusmyynnit ovat käynnissä täydellä teholla.

Tiistaina saapuivat myös meidän ensimmäiset yövieraat, kun ylistarolaisen Tuppuraisen perheen Australian-matka toi heidät Sydneyhyn. Meille saapui varsin punainen joukko ja illan aluksi hoideltiin palovammoja. Kun täällä vihdoinkin on tullut kesä, paistaa aurinko kuumasti eikä rannalla tarvitse montaa hetkeä olla, kun iho kärähtää. Pappilassa on tavallista enemmän elämää nyt parin päivän ajan, mukavaa.

Torstaina alkaa Suvipäivät. Se on kesätapahtuma, joka kerää suomalaista seurakuntaväkeä koko Australiasta koolle pitkän viikonvaihteen ajaksi. Sitä ennen on vielä valittava divarikirjoja myyntiin. Seurakunta sai lahjoituksena kymmenen laatikollista kirjoja, joista osa lähtee myyntiin.

Osa kirjoista on jo nyt kulkenut pitkän tien. Esimerkiksi Victor Hugon Kurjat on alun perin kuulunut Vihdin kunnankirjastolle. Siellä se oli laitettu poistomyyntiin ja ostaja oli tuonut kirjan matkassaan Australiaan. Täälläkin se on vaihtanut omistajaa jo pari kertaa ennen kuin päätyi Etelän ristin seurakunnan kahvihuoneeseen. En voi olla miettimättä niitä ihmisiä, jotka ovat sen lukeneet, mitä ovat miettineet kirjaa lukiessaan ja muistavatko vielä tarinan, millainen on kirjan lukijoiden elämä ollut.

Kirjalaatikoita purkaessa tuli hieman surullinen olo. Nämä kirjat ovat olleet tärkeitä omistajalleen, mutta haluuako niitä enää kukaan. Kirjojen sisäsivuilta löytyy merkintöjä siitä, koska kirja on saatu tai ostettu ja koska se on luettu. Halldór Laxnessin Salka Valka tuntuu olleen yksi suosikeista. Entinen omistaja oli lukenut kirjan neljä tai viisi kertaa ja hänellä oli niitä kaksi kappaletta. Toivottavasti kirja pääsee Suvipäivillä uuteen kotiin, jossa sitä luetaan ja siitä pidetään hyvää huolta. 

Osa kirjoista on tullut auttamattomasti tiensä päähän. Esimerkiksi Keskikoulun luonnonoppi II on jo tehtävänsä tehnyt. Mutta jos kaipaat romanttikkaa niin tarjolla olisi mm. Laila Hietamiehen kirjoja, realismia ja sukukronikoita kaipaavilla olisi kaupan Eeva Joenpellon ja Kalle Päätalon romaaneja ja jännityksen ystävälle monen moisia dekkareita.