Tasmaniasta, osa 2 eli MONA

Tasmania näytti meille parhaat kasvonsa, päivällä paistoi aurinko, jonka lämpöä tuuli sopivasti loivensi. Matkailijalla on monta tehtävää ja kiirettä pitää, mutta paljon me myös ehdimme. Kuten käydä MONAssa, jonka voisi sanoa olevan Tukholman ulkopuolella, Värmdössä sijaitseva Argipelag´n kaukainen sukulainen. Molemmat ovat yksityisten rakennuttamia mahtipontisia hankkeita. 

Monan nimi tulee sanoista The Museum of Old and New Art (MONA) ja sen tunnuksina ovat + ja x -merkit joihin tömää niin museossa kuin sen ulkopuolellakin.  Museo sijaitsee noin 20 minuutin laivamatkan päässä Hobartista ja sinne todella kannattaa mennä laivalla, maastopukukuosilla maalatulla katamaraanilla.

Kun taidemuseon alueella tullaan, vastassa on ruostunutta rautaa, pelikenttä, trampoliini, josta puuttui matto ja paljon tilaa ja tietysti hienot maisemat Mt Wellingtonille ja joelle.

Museon sisäänkäynnin edessä on peili ja mikäpä sen mukavampaa kuin mallata itseään ja muita siinä. Jos oikein osaa asettua voi nähdä itsensä hoikkana ja pitkäsäärisenä tai peilistä voi kurkistaa harmaapartainen mies.

Varsinainen taidemuseo sijatsee maan alla. Hiekkakivikallioon on louhittu kolmen kerroksen tunnelitilat, joissa on sopiva viileys, mutta toisaalta vähän turhan hämärää.

Sisällä, kallioon louhitun museon ylimmästä alimpaan kerrokseen ulottuu yksi museon vaikuttavimmista teoksista. Kallioseinää vasten näkyvät, putoavista vesipisaroista muodistuvat sanat. Kyseessä on saksalaisen Julius Popp´n teos Bitt.Fall.

Poppin työn taustalla on huoli siitä, että nykyainainen tietotekniikka muuttaa aivojamme huonompaan suuntaan.

Putoavien vesipisaroiden ääni seuraa näyttelyssä kiertäjää, sillä Bitt Fall ´voi katsoa museon kaikista kolmesta kerroksesta.Viereinen kuva on otettu alimmasta kerroksesta.

Toinen poimintani on kuubalaisen Wilfredo Prieton työ Untitled (White library). Sen taustalta löytyy erilaisia intertekstuaalisia viittauksia, yksi niistä on Jorge Luis Borgesin ajatus paratiisista jonkinlaisena kirjastona. 
Varmaan on muitakin kuin minä, joiden mielestä paratiisissa ja taivaassa pitää olla värejä niin kuin kirjastossakin.

MONAssa vierailija saa käteensä iphonen kaltaisen laitteen, joka kertoo teosten nimet ja selittää niitä muutenkin ja samalla laite merkitsee muistiin sen reitin, jota kierrät, teokset joita katsot. Kotiin palattaua voit sitten tehdä näyttelykierroksen uudeleen, oman tietokoneen äärellä. Hyvä juttu, varsinkin, jos on näyttelyssä sellaisen henkilön kanssa, jonka nykutaiteensietokyky on alhainen.

MONA on enemmän kuin vain taidemuseo. Rakennuksia on paljon ja arkkitehtuurissa vuorottelevat hiekkakivi, ruostunut rauta ja alumiini, jolla museon manpäälliset osat on päällystetty. Turistille voi tulla pieni olo ison rakennuksen katveessa, mutta onneksi kännykästä voi aina katsoa missä on ja minne mennä.

Yksi alueella olevista ruosteenruskeista taideteoksista on kappeli tai belgialaisen Wim Delvoyen teos Chapel. Se on mielenkiintoinen sekoitus mennyttä, sakraalia ja kauhua. 

Kappelin keskiaikaisilta ikkunamaalauksilta näyttävät ikkunat, on tehty vanhan perinteen mukaan, mutta Kristuksen elämän sijaista niissä kuvataan ihmisin sisintä, suolia ja luita. Ikkunat näkee itse asiassa paremmin vasta nyt jälkikätten valokuvasta katsottuna kuin paikan päällä nähtynä.

Kaikissa museoissa on kaksi muita tärkeämpää paikkaa. Ensinnäkin se mistä saa ruokaa ja juomaa. Monassa ei tarvitse nälkää kärsiä, jos vain rahaa riittää.  Voi valita gurmeeta tai ihan tavallista, syödä auringossa tai sisällä, maan alla tai maan päällä.

Museo sijaitsee aivan viinitarhan kupeessa, joten tietenkin sieltä löytyy viinikellari, jossa voimaistella viinejä ja ostaa niitä myös mukaan.   

Oluen ystävlle on tajolla olutmaisitiaset. En ole varma oliko maistelu olut  Australia vanhinta olutta eli Cascadea vai jotain muuta. 

Se toinen paikka on tietenkin se, missä voi yksinäisyydessä huokaista helpotuksesta. 

Hyvä museon vessa on siisti ja käytännöllinen. Erinomainen museon vessa on taiteellinen kokonaisuus, joka ylittää arjen harmauden, ylentää mielen ja poistaa hajun. 

Minä osuin tähän tavalliseen siistiin mustaan, mutta eräällä toisella oli onni päästä nauttimaan vessassa äänitaideteoksista. Toisaalta tämä pikkula oli maan päällä ja sinne tuli päivänvaloa, josta plussaa.

Jäin miettimäänmiltä museon vessat olisivat näyttäneet, jos kapplein tehnyt taitelija Wim Delvoy olisi saanut ne tehdä.

Loppuun vielä pieni vinkki. Jos museoiden vessat kiinnostavat kannattaa ehdottomasti käydä Jyväskylän taidemuseon toisen kerroksen eriössä.

Tasmaniassa, osa 1

Vietimme tammikuun lopulla (27.1.-30.1.) neljä päivää Tasmaniassa. Tässä ensimmäinen osa matkaraportistamme.

Tervetuloa Hobartiin. 

Aamupalaa odottamassa Hobartin satamassa.

Mt Wellingtonilta aukeaa tällainen näkymä! Hobart on
noin 1200 metriä alempana.

Teimme retken Port Arthuriin. Matkalla ihailimme Tasmanian
itärannikon jylhyyttä.

Eroosio on tehnyt upeita ja uhkaavia luolia rantakallioon.

Vuosi sitten Tasmaniassa oli laajat metsäpalot. Puiden rungot
ovat yhä mustia, mutta lehdet vihertävät.

Port Arthuriin tuotiin 1800-luvun alkupuolella tuhansia vankeja. Kuvan
rakennus oli alunperin mylly, joka muutettiin vankilaksi.

Vankilan sellit olivat pieniä koloja.

Vankilan komendantti asui näin somassa talossa.

Nätit ovat tapetitkin.

Taustalla näkyy vankila-alueen kirkon rauniot. Edessä
nykyinen pieni anglikaanikirkko.

Vankilan kivikirkkoon mahtui yli tuhat kirkkovierasta kerralla. 

Onko aikaa viipyä?

Ajatuksia sunnuntain evankeliumitekstistä (Joh. 4: 39–42). 

26.1.2014 Oak Flats

Jeesus viipyi kaupungissa kaksi päivää. Viipyminen tarkoittaa sitä, että ei ole kiire, on aikaa.  Mitä tapahtuisi, jos hän viipyisi sinun kaupungissasi tai sinun kodissasi kaksi päivää? Entä jos Jeesus viipyisi sinun elämässäsi kaksi päivää? 

Ehkä kysymys on pikemminkin siitä, onko minulla aikaa viipyä Vapahtajan seurassa. Onko aikaa hiljentyä, pysähtyä, mietiskellä, rukoilla, tutkia sanaa?

Samarian kaupungissa ihmiset uskoivat, kun Jeesus viipyi siellä. Niille, jotka jo uskovat, Jeesuksen viipyily merkitsee uskon vahvistumista ja kasvamista. Päivän toisessa lukukappaleessa uskolle annetaan määritelmä ”Se on sen todellisuutta, mitä toivotaan ja sen näkemistä mikä ei nähdä.”(Hepr.11:1).

Toivo on uskon yksi ulottuvuus. Toinen on luottamus. Toivo ja luottamus kantavat huomiseen.

Melbournessa

Marraskuun lopulla (18.-26.11.) olimme Melbournessa. Molemmille se oli ensimmäinen vierailu tuossa kaupungissa. Miellyttävä kaupunki ja tässä vähän viiveellä kuvia sieltä.

Melbournen keskusta nousee korkeuksiin.

Rakkauden lukkoja täälläkin.

Auringon tekemää katutaidetta.

Baarien kaupunki.

   

Keskustassa Federation Squarelta
löytyy mm. tällainen rakennus.

Sama talo sisältä.

Kirkkoja 1. St Paul´sin anglikaaninen katedraali.

Kirkkoja 2. St Johnin luterilainen kirkko kaupungin
keskustassa. Tässä kirkossa on pappina suomalainen
pappi Ismo Vainikka.

Kirkkoja 3. Ruotsalaisten kirkko on entinen
kenraalikuvernöörin asunto.

Melbournessa kulkee ratikka.

Näinkin voi matkustaa.

Papukaijakukka ja puuaita.

Taidemuseolla.

Tässä suurin syy Melbournen vierailuun. Katsoimme siellä Richard Wagnerin Nibelungin Sormuksen:
neljän oopperan sarjan. 

Suomi Newspaperia postittamassa. Asuimme lehden
päätoimittaja Risto Söderin luona.

Toki osa meistä ehti näkemään jalkapalloa. Melbourne
Victory vs. Adelaide United. Victory voitti 3-0.

Turisti kaupungissa.

Piispa Henrik on esikuva

Marttyyripiispa Henrik on esikuva. Talvi-Heikkiä (19.1) vietetään hänen kuolinpäivänsä muistoksi. Tunnustuskirjoissa todetaan, että ”me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.”

Kuuliaisuus Jumalalle on hyvä teko. Myös meitä kutsutaan kuuliaisuuteen.

Evankeliumitekstin mukaan ihmisillä on erilaisia tehtäviä. Uskollisuus omalle tehtävälle – kutsumukselle – tuottaa parhaan mahdollisen lopputuloksen. Kukaan ei voi asettaa itseään toista tärkeämmäksi. Ilman toisen panosta myös minun työni on turhaa. Jos ei kukaan kylvä, ei kukaan myöskään korjaa satoa. Kasvu tulee Jumalalta.

Vaivannäköä on ihmisen elämä. Levon ja ilon hetket voidaan jakaa yhdessä. Jumalanpalveluksen tulisi olla iloa ja lepoa, jonka kruunaa yhteinen juhla-ateria. 

Vaikuttava elämäkerta

Brisbanen Suvipäivien (2.-5. tammikuuta 2014) tunnus oli Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Se on virren 600 alku. Pidin esitelmän virren runoilijan Dietrich Bonhoefferin elämästä. Pääasiallisena lähteenä käytin Eric Metaxasin Bonhoefferista kirjoittamaa elämäkertaa. Kirja on käännetty myös suomeksi ja se ilmestyi toukokuussa nimellä Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja.

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906–9.4.1945) on yksi 1900-luvun merkittäviä teologeja. Hän syntyi vauraaseen yläluokkaiseen perheeseen. Kirjoittaja vertaa perheen elämää ruotsalaisen Carl Larssonin idyllisiin piirroksiin ja Ingmar Bergmanin elokuvaan Fanny ja Alexander, tosin ilman elokuvan ahdistusta. 

12-vuotiaana Dietrich päätti ruveta lukemaan teologiaa. Osasyynä on varmaankin ollut isoveljen kuolema ensimmäisessä maailmansodassa vain päiviä rintamalle saapumisen jälkeen.

Bonhoefferin perhessä oli kahdeksan lasta. Vanhemmat

ovat taustalla tässä noin 1910 otetussa kuvassa. 

Kuva on Metaxasin kirjan kuvitusta.

Bonhoeffer oli älykäs ja innokas väittelijä. Ehkäpä rasittavuuteen saakka. Hänen väitöskirjansa valmistui 1927, jolloin Dietrich oli vain 21-vuotias.

Bonhoeffer toimi siirtolaispappina Barcelonassa ja Lontoossa. Kertomukset noista vuosista tuntuvat omakohtaisista syistä sympaattisilta ja tutunomaisilta. Bonhoeffer ajautui elämänsä aikana pasifismista aktiiviseksi vastarintamieheksi, joka tuki aietta tappaa Adolf Hitler.

Bonhoefferin salaliittoyhteydet paljastuivat ja hänet 5.4.1943. Vakavammaksi tilanne kävi seuraavana vuonna, kun kävi ilmi, että hän oli ollut mukana salamurhahankkeen ydinryhmässä. Gestapo otti Bonhoefferin huomiinsa ja eri vaiheiden jälkeen hänet hirtettiin 9.4.1945 vain kuukautta ennen Saksan antautumista.

Kirja ilmestyi viime vuonna
suomeksi.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Maailmanhistorian tapahtumat, natsien nousu valtaan, Saksan kirkkotaistelu ja Bonhoefferin oma henkinen ja hengellinen kehitys lomittuvat taitavasti. Bonhoeffer tiesi toimivansa väärin halutessaan tyrannin kuolemaa ja hän oli valmis vastaanottamaan siitä tulevan rangaistuksen. Kuitenkin hänen pohdintansa mm. siitä, onko oikein ”surmata tyranni” ovat ajankohtaisia myös tänään.

Tämä kirja on yksi parhaista elämäkerroista pitkään aikaan. Täydet pisteet. Suosittelen ottamaan lukuohjelmaan.

Suvipäivillä Brisbanessa

Australiassa järjestetään aina vuoden alussa Suvipäivät. Suomalaisseurakuntien edustajat kokoontuvat tapaamaan toisiaan vuorovuosina eri kaupungeissa. Nyt oli järjestelyvuorossa Brisbane. Päivät pidettiin torstaista sunnuntaihin 2.-5.1. Mukana oli vajaa sata henkeä. Sydnestä oli mukana toistakymmentä aikuista ja lapsiakin puolisen tusinaa.

Avajaisiltana torstaina pidettiin tutustumisilta ja sydneyläiset esittäytyivät!

Torstai-ilta päättyi ehtoollisjumalanpalvelukseen.

Ehtoollispöytä.

Brookfieldin leirikeskus parikymmentä kilometriä Brisbanen keskustasta oli
tämänkertaisten Suvipäivien tapahtumapaikkana.

Liikettä niveliin!
Tyttäreni Petra vastasi  aamujumpasta.

Raamattutunnit ovat keskeinen osa Suvipäivien sisältöä.
Mt Isan pappi Lauri Iso-aho puhumassa. 

Lämpötila nousi parhaimmillaan yli 40 asteen, joten uima-altaalla riitti väkeä.

Riitta haastattelemassa tamperelaista kirjailijaa Seppo Jokista,
rikoskomisario Koskisen "isää".

Brisbanessa on aktiivista musiikkielämää. Paikallinen
mieskuoro esiintyi lauantai-illan ohjelmassa.

Suomi-Konferenssi hallinnoi suomenkielistä työtä Australiassa. Sen
vuosikokous on osa Suvipäivien ohjelmaa.

Päätösmessun pitivät Brisbanen pappi Tommi Vuorinen (vas.)
ja Suomi-Konferenssin puheenjohtaja piispa Mark Lieschke.