Tasmaniasta, osa 2 eli MONA

Tasmania näytti meille parhaat kasvonsa, päivällä paistoi aurinko, jonka lämpöä tuuli sopivasti loivensi. Matkailijalla on monta tehtävää ja kiirettä pitää, mutta paljon me myös ehdimme. Kuten käydä MONAssa, jonka voisi sanoa olevan Tukholman ulkopuolella, Värmdössä sijaitseva Argipelag´n kaukainen sukulainen. Molemmat ovat yksityisten rakennuttamia mahtipontisia hankkeita. 

Monan nimi tulee sanoista The Museum of Old and New Art (MONA) ja sen tunnuksina ovat + ja x -merkit joihin tömää niin museossa kuin sen ulkopuolellakin.  Museo sijaitsee noin 20 minuutin laivamatkan päässä Hobartista ja sinne todella kannattaa mennä laivalla, maastopukukuosilla maalatulla katamaraanilla.

Kun taidemuseon alueella tullaan, vastassa on ruostunutta rautaa, pelikenttä, trampoliini, josta puuttui matto ja paljon tilaa ja tietysti hienot maisemat Mt Wellingtonille ja joelle.

Museon sisäänkäynnin edessä on peili ja mikäpä sen mukavampaa kuin mallata itseään ja muita siinä. Jos oikein osaa asettua voi nähdä itsensä hoikkana ja pitkäsäärisenä tai peilistä voi kurkistaa harmaapartainen mies.

Varsinainen taidemuseo sijatsee maan alla. Hiekkakivikallioon on louhittu kolmen kerroksen tunnelitilat, joissa on sopiva viileys, mutta toisaalta vähän turhan hämärää.

Sisällä, kallioon louhitun museon ylimmästä alimpaan kerrokseen ulottuu yksi museon vaikuttavimmista teoksista. Kallioseinää vasten näkyvät, putoavista vesipisaroista muodistuvat sanat. Kyseessä on saksalaisen Julius Popp´n teos Bitt.Fall.

Poppin työn taustalla on huoli siitä, että nykyainainen tietotekniikka muuttaa aivojamme huonompaan suuntaan.

Putoavien vesipisaroiden ääni seuraa näyttelyssä kiertäjää, sillä Bitt Fall ´voi katsoa museon kaikista kolmesta kerroksesta.Viereinen kuva on otettu alimmasta kerroksesta.

Toinen poimintani on kuubalaisen Wilfredo Prieton työ Untitled (White library). Sen taustalta löytyy erilaisia intertekstuaalisia viittauksia, yksi niistä on Jorge Luis Borgesin ajatus paratiisista jonkinlaisena kirjastona. 
Varmaan on muitakin kuin minä, joiden mielestä paratiisissa ja taivaassa pitää olla värejä niin kuin kirjastossakin.

MONAssa vierailija saa käteensä iphonen kaltaisen laitteen, joka kertoo teosten nimet ja selittää niitä muutenkin ja samalla laite merkitsee muistiin sen reitin, jota kierrät, teokset joita katsot. Kotiin palattaua voit sitten tehdä näyttelykierroksen uudeleen, oman tietokoneen äärellä. Hyvä juttu, varsinkin, jos on näyttelyssä sellaisen henkilön kanssa, jonka nykutaiteensietokyky on alhainen.

MONA on enemmän kuin vain taidemuseo. Rakennuksia on paljon ja arkkitehtuurissa vuorottelevat hiekkakivi, ruostunut rauta ja alumiini, jolla museon manpäälliset osat on päällystetty. Turistille voi tulla pieni olo ison rakennuksen katveessa, mutta onneksi kännykästä voi aina katsoa missä on ja minne mennä.

Yksi alueella olevista ruosteenruskeista taideteoksista on kappeli tai belgialaisen Wim Delvoyen teos Chapel. Se on mielenkiintoinen sekoitus mennyttä, sakraalia ja kauhua. 

Kappelin keskiaikaisilta ikkunamaalauksilta näyttävät ikkunat, on tehty vanhan perinteen mukaan, mutta Kristuksen elämän sijaista niissä kuvataan ihmisin sisintä, suolia ja luita. Ikkunat näkee itse asiassa paremmin vasta nyt jälkikätten valokuvasta katsottuna kuin paikan päällä nähtynä.

Kaikissa museoissa on kaksi muita tärkeämpää paikkaa. Ensinnäkin se mistä saa ruokaa ja juomaa. Monassa ei tarvitse nälkää kärsiä, jos vain rahaa riittää.  Voi valita gurmeeta tai ihan tavallista, syödä auringossa tai sisällä, maan alla tai maan päällä.

Museo sijaitsee aivan viinitarhan kupeessa, joten tietenkin sieltä löytyy viinikellari, jossa voimaistella viinejä ja ostaa niitä myös mukaan.   

Oluen ystävlle on tajolla olutmaisitiaset. En ole varma oliko maistelu olut  Australia vanhinta olutta eli Cascadea vai jotain muuta. 

Se toinen paikka on tietenkin se, missä voi yksinäisyydessä huokaista helpotuksesta. 

Hyvä museon vessa on siisti ja käytännöllinen. Erinomainen museon vessa on taiteellinen kokonaisuus, joka ylittää arjen harmauden, ylentää mielen ja poistaa hajun. 

Minä osuin tähän tavalliseen siistiin mustaan, mutta eräällä toisella oli onni päästä nauttimaan vessassa äänitaideteoksista. Toisaalta tämä pikkula oli maan päällä ja sinne tuli päivänvaloa, josta plussaa.

Jäin miettimäänmiltä museon vessat olisivat näyttäneet, jos kapplein tehnyt taitelija Wim Delvoy olisi saanut ne tehdä.

Loppuun vielä pieni vinkki. Jos museoiden vessat kiinnostavat kannattaa ehdottomasti käydä Jyväskylän taidemuseon toisen kerroksen eriössä.