Kolumni Sana-lehdessä 42/2011 (27.10.2011)
Vanhojen VHS-nauhojen merkinnät muistuttavat elokuvista, joita en vieläkään ole katsonut. Viimeiset viisi vuotta ne ovat maanneet pahvilaatikossa vaatehuoneessa. C-kasetin kyljessä oleva teksti ”Sekalaista” pukkaa naurattamaan.
Jostain syystä kukaan lähisukulaisista tai tuttavista ei ole halukas ottamaan pahvilaatikollista videonauhaa tai kasetteja. On kuulemma omasta takaa, ja nuoremmat eivät oivalla, miksi lyijykynä oli tärkeä apuväline kasettien käyttäjälle.
Yhtä kaikki Tukholman lämpövoimala saa monta muovikassillista vuosikymmenten mittaan kertynyttä nauhaa kaukolämmittämään kaupunkilaisten koteja.
Viikkojen ahdistus ja tavaroiden lajittelu ”mukaan–varastoon–kirpputorille–roskiin” on työlästä. Tuskailu oman epäjärjestelmällisyyden ja kesken loppuvan ajan kanssa lamauttaa hetkittäin niin, ettei pysty oikein mihinkään. Itsekin yllättyy, kuinka joku valokuva, kirje tai vaikka kasetilta soitettu kappale koskettaa koko kehoa ja nostaa muistojen ja tunteiden vuon jostain hyvin syvältä.
Välitila on outo. Viiden vuoden urakkani Tukholman suomalaisessa seurakunnassa on takana, uusi odottaa. Lähtösaarna on pidetty. Lähtökahvit ja kekkerit vietetty. Työni jätän levollisena. Tein sen mihin olin lupautunut, ja yritin tehdä sen niin hyvin kuin osasin. Se riittäköön.
Uusi maa, maanosa, kaupunki, uudet ihmiset ja perinteet odottavat. Marraskuussa aloitan työni Australian suomalaisten parissa Sydneyn Etelän Ristin seurakunnan pappina.
Mennyt on läsnä kiitoskorteissa, risteissä, suklaarasioissa, kukissa ja muissa lahjaksi saadussa. Työhuoneen, matkapuhelimen ja tietokoneen tyhjentäminen on vienyt läpi menneiden kuukausien ja vuosien. Tavaroiden lajittelu kotona on ollut yllättävän rankkaa.
Vanhasta luopuminen on taito, jota on harjoiteltava läpi elämän. Keittiöpsykologian tuomalla asiantuntemuksella vertaan rakkaan risaisen, mutta niin mukavan t-paidan roskiin heittämistä pieneksi napanuoran katkaisuksi. Mutta kun siitä luopuu, tulee tilalle jotain uutta. Vaikka uusi paita aluksi tuntuu karhealta, niin pian siihen tottuu ja aikanaan siitä on vaikea luopua.
Tukholmasta on ollut lyhyt matka Suomeen lasten, äidin, sukulaisten ja ystävien luo. Sydneystä on pidempi. Mutta läpi ihmiskunnan historian on aina lähdetty. Suurin muutos tämä on minulle ja vaimolleni.
Uusi kiehtoo ja pelottaa. Mihinkä sitä on oikein itsensä taas sotkenut? Pärjäänkö siellä? Osaanko? Jaksanko? Ja vastausta kysymyksiin en saa, ellen lähde. Kai rohkeutta on lähteä, vaikka pelottaa. Hirvitti minua myös Tukholmaan tulo. Mutta hyvinhän tässä kävi. Eikä lähtö Sydneyyn vuoden, kahden kuluttua enää pelota. Silloin odotukset ovat jo jossain ihan muualla.
On jotenkin hassua aloittaa blogiesi lukeminen ja mahdollinen kommentoiminen vasta nyt, kun aikaa on kulunut lähes kaksi kuukautta. Tämän välitilan aihe vain on niin kiehtoisa tavaran suhteen, tilassa oleminen, vaikkei matkusta minnekään. Kommentoimisen amatöörimäisyyttä kuvastaa hyvin valmius siihen, sillä olin ennen ruokailua naputellut tätä jo aika tovin, loppulausetta vaille, eksyin välillä nettiin. Kuinkas kävikään palattuani jatkamaan? valmiit rivit katosi bittitaivaasen. - harmi.
VastaaPoistaMitä me oikeasti tarvitaan? Käyttöesineitä toki, säilytystilaa niiden varastoimiseen, kamaa vain kertyy ja kertyy. Nyt vuoden alussa voisi olla kaukoviisas, eikä hankkisi mitään. "Missä on sinun aarteesi siellä on sinun sydämmesi". Koko tuo matteuksen kohta 6:19–21 on niin puhutteleva niin puhutteleva. Elämän myötä vain kertyy tavaraa tahtomattakaan, kun on vielä opetettu säästämään. Sodan ajan eläneet vanhempamme tietävät; kun säästää saadessaan, on ottaa tarvittaessa. Siis lähes kaikki pannaan talteen.
Tyttäremme kierrättää, myy kirppiksellä tai tyhjentää huonettaan tavaroista seinän taakse työhuoneeseeni, vie alakertaan kirppiskasseja odottamaan seuraava kertaa, pistää Fidan laatikkoon muovipusseissa vaatteita jne. Tunne ei paljoa paina tavaran suhteen. Itselleni taas tarttuu käteen perustellusti lisää, viimeksi kirppikseltä hankin muuramen laatikoston tyttären huoneeseen, jota hän ei huolinut. Nyt se on tavaroiden alla olh:ssa :(. Olkkariin pitäisi saada muuten uusi matto, ulkotöihin hankkia moottorisaha oksien katkaisemiseen, kun on kolme koivua kaadettu. Nyt ykskätisenä ei pokasaha soi. Pitäisi, pitäisi... sitä ja tätä. Mieli on tosiaan tavarassa vaikkakin käyttöesineissä. Taulujakin olisi kiva saada :)
"Vanhasta luopuminen on taito, jota on harjoiteltava läpi elämän". Tuo on hyvin sanottu Mara. Millaiseltahan näyttää se päivä, kun tyttäreni on jäämistömme kanssa kahden?
Sinulla kertyi kunnioitettava määrä muistoja, irtainta, tavaraa viiden vuoden aikana Kuningaskunassa. Arvaa omaa saldoani 20 v. ajalta? Alakerrassa on vielä purkamatta muutama pahvilaatikko 90-luvun alun muutosta:)Siellä on mummolasta tuodut lapsuuden ja nuoruuden ajan ne tärkeät ja rakkaat peritytesineet, tavarat odottamassa sitä päivää, kun on aikaa paneutua niiden selvittelyyn. Entäpä tietokoneen sisus tiedostoineen, kuvineen, dokumentteineen?
- Millaiseksi maailma on mennyt, ei ole oikein aikaa mihinkään. Työ vie mennessään, harrastukset, omaisuuden hinkkaaminen ( keväällä vene). Olenko elänyt aivan väärin varastoimalla kaikkea mahdollista tulevaa varten? mitä varten?
Tämä on hyvä paikka vuoden vaihtuessa kääntää katseet tulevaan ja aloittaa negatiivista energiaa sisältävien tavarayksiköiden järjestelmällinen siivoaminen. Lukiessani kahden kuukauden takaisia blogejasi ja erityisesti tätä alkaa virrata sisimmäsäni kaikenlaista aktiviteettiä kunhan saa tehdyksi ensin sitä ja tätä. Riittäköhän alkava vuosi kaikkeen, milloin tulee olla valmista?
Kierrätys olisi järkevintä tai sitten tuo "tavaroiden lajittelu ”mukaan–varastoon–kirpputorille–roskiin”." Tyttäremme ei halua hankittavaksi lisää kirjahyllyjä uusien kirjanippujen varastoimiseksi, vaan pitäisi luopua jo olemassa olevasta. Milläs ajalla ne tsekkaisi?
Taidan päättää "välitilan" ja tavaran pohdiskelun tähän suomalaiseen sananlaskuun "aika tavaran kaupitsee" ei siis huolta, säilytä kunnes tavara kohtaa tarvitsijansa, lohduttavaa.
Mainiossa kuvassa olohuoneesta kaiken keskellä välitilassa on kirjojen päällä mitalleja. Ne ovat varmaan saatu palkkinnoiksi takana olevilla juoksutossuilla ja on varmaan pakattu mukaan kohti uusia kilometrejä vaiko maileja varten. Olisihan se hienoa, jos noiden mitskujen joukkoon liittyisi Sydneyn maratonin ansiokas mitalli. Sellaista tunnustusta ei monella Pohjolan naisella eikä miehellä ole. Kannustakaa toisanne sitä juoksua kohden! Täällä pidetään peukkuja pystyssä.
VastaaPoista