Onnea Jyp!

Jypin fanittaja Tyynen valtameren rantamilla.

Täytyy nyt tänne blogiinkin kirjoittaa muutama sana jääkiekosta. Facebookissa jo hehkuttelin Jypin suomenmestaruudesta, joka sinetöityi maanantai-iltana Lahdessa, kun Eric Perrin jatkoerässä ajassa 66.58 latasi kiekon Pelicansin hyvin pelanneen maalivahti Janne Juvosen (17-v!) selän taakse.

SM-liigan alku ei mennyt Jypiltä kovin hyvin, mutta valmentajan vaihdon jälkeen tahti parani. Täällä kaukana seurasin Ylen teksti-tv:ltä tuloksia ja Jypin menestystä. 

Vasta välieräsarja Jokereita vastaan sytytti ja aiheutti sen, että heräsin usein ottelun aikana katsomaan tilannetta kännykän teksti-tv:stä. Kun matsit alkoivat Suomessa 18.30, oli kello täällä 01.30. Mutta melkein jokaisen ottelun aikana heräsin ja ensimmäiseksi räpläsin kännykästä ylen teksti-tv:n ja sivun 221. Toinen innokas Jypin kannattaja Wacklinin Tapani pisti minulle yleensä tekstiviestin ottelun jälkeen. Näin pysyin tuoreesti tilanteen tasalla. 

Jokerit kaatui ja Pelicansia vastaan oli odotettavissa tiukka vääntö. 6-2 ja 4-1  voitot Jypille ennakoivat tulevaa, mutta kaksi viimeistä ottelua oli todella tiukkoja. Ne olisivat voineet jatkoerässä päättyä toisinkin.

Oheisen kuvan otti Riitta viime sunnuntaina kirkkomatkalla Oak Flatsiin, 80 kilometrin päähän pappilasta. Olin hankkinut Jypin fanipaidan vuonna 2009 Jypin voitettua ensimmäisen mestaruutensa. Ratkaisevan ottelun Kärppiä vastaan katsoin tuolloin laivalla, olin matkalla Tukholmasta Suomeen. Silloinkin tuntui hyvältä :) 

Maanantaiyönä heräsin kun kolmatta erää oli jäljellä vajaa kymmenen minuuttia. Hiivin olohuoneeseen ja laitoin tietokoneen päälle ja ryhdyin kuuntelemaan Ylen lähetystä. Erä päättyi, tauko, jatkoaika ja tulihan se sieltä…

Olen miettinyt tuota faniasiaa. Miksi minä oikeastaan Jypiä kannatan? Siellähän on kentällä kovapalkkaisia ukkoja, joista valtaosa on lähtöisin ties mistä, luistelemassa pienen kumikiekon perässä. Miksi sellaisesta pitäisi innostua? Ja eikö se ole ihan sama mitä joukkuetta kannattaa? Sitä paitsi enhän ole edes asunut Jyväskylässä yhtä kesää lukuun ottamatta. 

Kasvoin Jyväskylästä viitisenkymmentä kilometriä pohjoiseen ja sieltä asti olen mieltänyt itseni keskisuomalaiseksi. Ehkä se johtuu siitä, että Suolahti oli liian pieni paikka, jotta sillä voisi elvistellä. (Tosin sitä, että synnyin Sumiaisissa, pidän hienona saavutuksena ja erinomaisena ansiona :)) Sukulaisiani asui muilla pikkupaikkakunnilla Keski-Suomessa ja seutukunta tuli tutuksi. Niinpä on aina tuntunut hyvältä kannustaa keskisuomalaisuutta ja olla ylpeä Jyväskylästä, Tikkakoskesta ja Laukaasta. Suolahden sälesuksiterva ja Valmetin traktorit ovat hienoja tuotteita (paitsi että tervatehdas on jo aikaa sitten lopetettu). Äänekoski sen sijaan oli kilpaileva kaupunki, jota vastaan piti taistella, ellei se menestynyt esimerkiksi koripallossa (hyvä Huima!). Kuntaliitoksen jälkeen sekä synnyinpitäjäni että nuoruudenkaupunkini ovat nyt yhtä ja samaa Äänekoskea. 

Muutin Helsinkiin parikymppisenä ja siellä ehdin asua melkein kolmekymmentä vuotta. Lopulta tunsin itseni helsinkiläiseksi, mutta en esimerkiksi uusmaalaiseksi. Miellän yhä Helsingin kotikaupungikseni Suomessa, mutta suhde siihen on jotenkin erilainen kuin lapsuuden maisemiin. Lapsuudenmaiseman tunne löytyy jostain paljon syvemmältä. Eikä minua häiritsisi ollenkaan, jos Espoo ja Vantaa muodostaisivat yhteisen kunnan Helsingin kanssa. Ja jalkapallossa on helppo kannattaa HJK:ta, jonka toimintaa seurasin varsin läheltä monia vuosia 1990-luvulla. Nykyisin tosin kannatan myös JJK:ta noista lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvistä syistä.

Fanittaminen on hyvä asia ja antaa suuria tunteita. Mutta jos se saa aikaan väkivaltaa ja rasismia niin silloin on menty liian pitkälle. 

Täällä on hyvä naatiskella Jypin suomenmestaruudesta. Ja vaikka kulkisi fanipaita päällä, niin tuskinpa sitä kovin moni tunnistaa. Tukholmassakin Djurgårdenin matsissa sain ainoastaan hämmästyneitä ja uteliaita katseita osakseni Valtraa ja isoa J:tä mainostaessani. 

Kiitos Jyp hyvistä ja syvistä tunteista tämän liigakauden aikana! Ja onnittelut mestaruudesta!

Oopperaelämyksiä Sydneyssä: La Traviata ja Rangaistussiirtola

Sydneystä löytyy maailman kuuluisin oopperatalo, jonka tuntevat ja tietävät nekin, jotka eivät oopperasta välitä. Oopperanäyttämön lisäksi talossa on myös Sydneyn sinfoniaorkesterin konserttisali ja Sydneyn teatterin näyttämö. Sinfoniakonserttiin olemme taloon ehtineet, oopperat olemme katsoneet muualla. Opera Australianin tämän vuoden ulkoilmaooppera oli Verdin kalssikko La Traviata. Sydney Chamber Opera puolestaan tarjoili Philip Galssin oopperan In the Penal Colony eli Rangaistussiirtola, joka perustuu Frans Kafkan samannimiseen kertomukseen.

Lue lisää...

Veden katselijat

Pitkäkoski Helsingissä. Myös siellä voi perhokalastaa!

“...we are water watchers and, because of this but perhaps without realising it, we are prescient about nature and often have a sense of what is going to happen next. We have become guardians of our future simply by sitting by, or walking along, a river. We are not just takers of fish; we are lovers of nature first.”

Tuossa lainauksessa kiteytyy Tony Taylorin viehättävän kirjan Fishing the River of Time (The Text Publishing Company. 2012) perusfilosofia. Taylor on Sydneyssä asuva eläkkeellä oleva paleontologi. Ikää hänellä on 84 vuotta ja tämä on hänen ensimmäinen kirjansa!

Taylor ihastui perhokalastukseen nuorena miehenä ja vietti vuoden verran Kanadan länsirannikolla Vancouver Islandilla kalastaen perholla ja tehden tutkimustyötään. Vuosikymmenten jälkeen hän palaa samalle joelle, Cowichanille, tavatakseen ensimmäistä kertaa kahdeksanvuotiaan pojanpoikansa. Isoisän tarkoitus on opettaa nuorelle Nedille perhokalastusta ja sen filosofiaa.

Kirja on kaunista luonnon ylistystä ja hienoja tarinoita muun muassa hullusta ruotsalaisesta, joka puolustaa kalansaalista mustakarhua vastaan heittämällä sitä kivellä päähän.

 Kalansaalis ei ole kummoinen, mutta Tonyn ja Tedin suhde kasvaa läheiseksi. Kaikkea ei isoisä kerro, vaan jättää pojalle mahdollisuuden etsiä oman tiensä ja löytää oma suhteensa kalastamiseen ja jokeen. Koskettava kirja perhokalastuksen ja virtaavan joen ihanuudesta.

Merijalkaväki saapui

Ensimmäiset amerikkalaisjoukot saapuivat Australian maaperälle tällä viikolla. No väite ei kirjaimellisesti pidä paikkaansa, sillä Toisen maailmansodan aikana amerikkalaisia sotilaita oli huilaamassa Australiassa.

Mutta ensimmäistä kertaa amerikkalaiset saavat pysyvän sijan Australiassa. Darwinin liepeillä olevaan sotilastukikohtaan saapui viikolla 250 merijalkaväen sotilaan osasto. Sotilaiden määrä kasvaa vähitellen 2 500. Tukikohta on koulutuskeskus ja joukot vaihtuvat siellä puolen vuoden välein.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ja pääministeri Julia Gillard sopivat asiasta Obaman joulukuisen vierailun aikana.

Neuvotteluja käydään myös siitä, voivatko amerikkalaiset käyttää Länsi-Australiassa sijaitsevan Perthin laivastotukikohtaa omien laivojensa ja mahdollisesti myös ydinvoimalla toimivien sukellusveneidensä pysähdys- ja huoltopaikkana. Australian länsipuolella oleville Kookossaarille suunnitellaan puolestaan miehittämättömien vakoilulentokoneiden tukikohtaa.

Joukkojen tulo Australiaan on osa Yhdysvaltain ja Kiinan välistä sotilaspoliittista valtataistelua. Kun aluetta katsoo kartalta, niin huomaa, että Yhdysvalloilla on tukikohtia paljon lähempänä Kiinaa ja amerikkalaisten mukaan kyse onkin enemmän alueen ”shakkipelistä”.

Historia on opettanut australialaiset pelkäämään ennen muuta Japania, mutta myös Kiinan sotilaallista vahvistumista seurataan tarkasti. Toisaalta Kiina on tärkeä kauppakumppani, jota ei sovi liikaa ärsyttää. Talous- ja turvallisuuspolitiikan yhdistäminen on taitolaji. Suomessahan se tiedetään.

Mariasta

Eiköhän palmusunnuntain iltana voi ihan hyvin palata vielä viikkoa aikaisemmin olleeseen Marian ilmestyspäivään. Luin sen alla Elina Vuolan kirjan Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä (Otava 2010). Kirja oli paitsi hyvä lukea, myös suureksi avuksi saarnan valmistuksessa.
 
Meille luterilaisille Maria on jäänyt vähän vieraaksi. Kirjoitin teologian opiskelijoiden lehteen Kyyhkyseen 1980-luvun alkupuolella pääkirjoituksen, jossa peräänkuulutin meille luterilaisille hengellistä äitiä, Marian aseman parantamista.

Maria on varmaan tänä päivänä läheisempi myös luterilaisille kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vielä on kuitenkin pitkä matka Marian syvempään ymmärtämiseen.

Ehkä monetkaan eivät tiedä, että luterilainen kirkko virallisissa tunnustuksissaan hyväksyy ekumeeniset päätökset siitä, että Mariaa voidaan kutsua Jumalan äidiksi ja opin Marian ikuisesta neitsyydestä. Martti Lutherille, alun perin katolilaiselle munkille, Maria oli hyvin tärkeä, ja hän hyväksyi periaatteessa Marian roolin esirukoilijana ja esikuvana.

Vatopedin Jumalanäiti. Ikoni meidän kodistamme.

Efeson kirkolliskokous vuonna 431 hyväksyi opin, että Mariaa voidaan kutsua Jumalan äidiksi. Ortodoksit puhuvat Jumalansynnyttäjästä. Opin tausta on kristologinen, eli sillä haluttiin korostaa Kristuksen jumaluutta ja sen vuoksi Marian äitiys oli Jumalan äitiyttä.

250 vuotta myöhemmin vuonna 681 Konstantinopolin kolmas kirkolliskokous hyväksyi opin Marian ikuisesta neitsyydestä. Eli sen mukaan Maria säilytti neitsyytensä myös synnytyksessä ja sen jälkeen. Uuden testamentin viittaukset Jeesuksen veljiin ja sisariin voidaan tulkita myös siten, että kyse oli Joosefin lapsista tämän edellisestä avioliitosta tai kyse oli Jeesuksen serkuista. Näin erityisesti ortodoksisessa kirkkoperheessä.

Katolinen kirkko on hyväksynyt tämän jälkeen kaksi kiistanalaista opinkohtaa. Ne ovat oppi Marian synnittömästä sikiämisestä ja Marian taivaaseen ottamisesta. Molemmat päätökset ovat yksittäisen paavin antamia. Dogmin Marian synnittömästä sikiämisestä antoi paavi Pius IX vuonna 1854. Paavi oli 31 vuotta kestäneen paaviutensa (1846-1878) alkuvuosina vapaamielinen mutta muuttui vuosien mittaan konservatiiviksi. Hänen aikanaan pidettiin Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous.

Marian taivaaseen astumisesta antoi dogmin puolestaan Pius XII (paavina 1939-1958) niinkin myöhään kuin vuonna 1950. Nämä kaksi dogmia ovat olleet jopa haittaamassa ekumeenisiä yhteyksiä ortodoksisiin kirkkoihin.

Maria on teologisesti nähty uutena Eevana. Kun tottelemattomuus ja kuolema tulivat Eevan kautta, niin kuuliaisuus ja elämä tulivat Marian kautta. Eeva on paholaisen portti (Tertullianus), Maria taivaan portti. Vastaavasti Marian poika Jeesus Kristus on uusi Aatami.

Elina Vuolan kirja oli 2010
ehdolla Vuoden
kristilliseksi kirjaksi.

Maria edustaa erityisesti naisille myös ruumiillisuutta. Hän on kokenut raskauden ilot ja huolet, synnyttänyt, tutkinut elämän ihmettä, kasvattanut lastaan ja lopulta nähnyt oman poikansa kuolevan, vieläpä häpeällisen kuoleman. Tavallisten naisten on ollut helpompi samaistua Mariaan ja esittää rukouksensa hänelle kuin miehiselle, ehkä etäälle jääneelle Jumalalle tai Jeesukselle. Ja ajatellaanpa myös niin, että äidiltään ei Kristuskaan voi mitään kieltää, joten esirukoukset Marian kautta menevät perille.

Protestanttiset kirkot ovat arastelleet Mariaa ja hänen on tulkittu oleva jopa kanssapelastaja. Marian palvonnassa on nähty piirteitä, joissa kolminaisuus – Isä, Poika ja Pyhä Henki – korvautuu kolminaisuudella Isä, Poika ja Maria.

Mariaa ei tarvitse pelätä. Ei hänelle kannata Jeesuksen roolia antaa, mutta Marian kautta voi lähestyä ja pohtia Jumalan valtakuntaa. Elina Vuolan kirja on hyvä kanssamatkaaja.