Shoppailun iloja ja Singer

Oranssi teekauppa toi iloa elämäämme. Pitkään etsimme paikkaa, josta saisi kunnon teetä ja nyt sen löysimme. Luulin australialaisia teeihmisiksi, mutta onkin osoittautunut, että ovat enemmän kahviväkeä. 

Minut yllätti myös tieto siitä, että Australiassa kasvatetaan ja tuotetaan teetä. Olen maistanut sitä pussiversiona eikä se siinä sarjassa erotu paremmuuttaan tai huonommuuttaan.

Nyt kuitenkin meillä on suurimmat teehuolet ohi, kun löysimme T2 kauppaan. Tee on elämää, kuuluu kaupan mainos. Kaupat on sisustettu oranssilla ja mustalla, kuppeja, kannuja ja kippoja löytyy lähes kaikissa sateenkaaren väreissä. Palvelukin oli ihan asiallista. Tosin teetä voi ostaa vain valmiiksi paketoituna.

Päädyimme punaiseen teekannuun, jonka koko on sen mukaan, että siinä voi hauduttaa kahdelle ihmiselle sopivan määrän oolong-teetä.  Periaatteessa olen sitä mieltä, että ainoa oikea lusikka teenmittaamiseen on tehty bambusta, mutta nyt täytyi antaa periksi ja ostaa oranssi teemitta, joka on muovinen.



T2 kaupasta mukaamme lähti paketillinen Darjeeling T2 teetä, kiinalaista vihreää Young Hyson -teetä ja kaksi pakettia oolongeja, yksinkertaista tummaa Oolongia ja hieman hienostuneempaa vihreätä Oolong Formosaa.  Pitkästä aikaa ensimmäinen kupillinen oolongia, se maistui todella hyvältä. Olen tullut siihen vakaaseen tulokseen, että oolong on ihan parasta aamiaisteetä. 

Kiiltävää metallia ja mustaa muovia

Mutta hyvän teen keittämiseen tarvitaan tietysti muutakin, nimittäin kunnollinen vedenkeitin, jossa voi säätää veden lämpötilan kullekin teelle sopivaksi. Jatkoimme shoppailua ja löysimmekin aivan oivallisen keittimen. Siihen on jo valmiiksi merkitty nappulat valkoiselle, vihreälle, oolongille ja mustalle teelle – niin ja kahville, mikä tarkoittanee pikakahvia.

Tähän mennessä hiljaisin vedenkeitin ikänä ja aika komeakin, vai mitä?

Kun hyvään alkuun oli päästy, niin eihän se tähän jäänyt. Pappilan televisio oli muinaisjäänne TV-historian lihavilta vuosilta. Se toimi miten sattui ja aina oli yhtä suuren ponnistuksen takana, että siitä näkyi kuva, jossa olivat mukana myös väri ja ääni.

Kahdestaan raahasimme sen sitten kierrätykseen, heti kun täällä oli elektroniikka jätteen kierrätyspäivä. Hikinen urakka.

Uusi televisiomme on sievä ja erinomaisesti toimiva LG. Tuntuu se vaan kummalliselta, kun napista painaa ja näkyy kuva ja kaikki muukin toimii heti kerralla. Uuden digiboxin asentaminen tuntuu kuitenkin olevan suurempi haaste – eli projekti jatkuu.

Voi kun olis viulu…

Tiedät varmaan tarina miehestä, joka aina huokaili, että voin kun olisi viulu. Minä olen mielessäni huokaillut, että voi kun olisi ompelukone. Kyllä sitten laittaisin verhoja ja muita somistuksia pappilaan, ties mitä oikein syntyisi, jos vaan olisi ompelukone. Varmaan aurinkokin paistaisi, jos vaan olisi ompelukone.

Joskus toiveet toteutuvat ihan vaan sillä, että sanoo ne ääneen. Minä totesin Henrikin killan kokouksessa Käpälämäessä, että olisipa hyvä, jos olisi ompelukone ja että kai sellaisen jostain saa lainaksi.  Killan emäntänä toiminut Salli, totesi saman tien, että saat minun Singerin – jos se kelpaa.
Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä vastaan väittääkseni, oli Salli hakenut koneen ja totesi, että ”tuossa, ota ja vie, äläkä takaisin tuo”.  Niin siinä sitten kävi, että lähdin kotiin Singer matkassani.

Nyt voinkin sitten alkaa huokailla niin kuin se entinen mies, että voi kun osaisi ommella. 

Murdoch veti voiton

Sanomalehden tilaaminen on Suomessa helppoa. Täällä se on aika haasteellinen homma. Tilasin joulukuussa Sydney Morning Heraldin. Kotiinkannon piti alkaa 10 työpäivän (!) kuluttua. Ei vaan tullut. Useiden puhelinsoittojen ja sähköpostien jälkeen totesimme puolentoista kuukauden yrittämisen jälkeen asiakaspalvelun kanssa, että lehti nyt ei vaan tule. Ilmeisesti News Agency, jonka tehtävänä oli lehti jakaa, ei jostain syystä siihen kyennyt tai ryhtynyt. Sain  rahat takaisin. Ja toivotuksen, että tervetuloa myöhemmin asiakkaaksemme...

Tuumattuamme asiaa päätimme koettaa, onnistuisiko The Australian lehden tilaaminen. Soitin tilaajapalveluun ja kysyin, onnistuuko kotiinkanto meidän asuinalueellamme. Lupasivat ja tilasin. Viikon päästä piti tilauksen alkaa. Tuli odotettu päivä, mutta aamulla ei tullut lehteä. Iltapäivällä tuli - väärä lehti: Daily Telegraph. Telegraph on samaa mediamoguli Rubert Murdochin konsernia kuin Australian. Parin puhelinsoiton jälkeen tilanne korjaantui ja nyt jo monta päivää on aamukahville voinut noutaa nurmikolle heitetyn lehden, joka sateita varten on muovitettu ja varmuuden vuoksi vielä nippusiteen pätkällä sidottu.

The Australian pihakiveyksellä.

Torstain etusivu.

Tämän päivän etusivun täytti Työväenpuolueen jo kuukausia jatkuneen johtajakiistan uusi käänne. Pääministeri Julia Gillard ja ulkoministeri Kevin Rudd ovat käyneet valtataistelua pääministerin paikasta. Rudd erosi eilen ulkoministerin tehtävästä, ja tänään ilmoitti haastavansa pääministerin puolueen sisällä. Täkäläinen järjestelmä tarjoaa mahdollisuuden, että istuvan pääministerin luottamus punnitaan puolueen sisäisenä kysymyksenä. Juuri tällä tavoin Julia Gillard tuli itse pääministeriksi kesäkuussa 2010 syrjäyttäen istuneen pääministeri Ruddin.

Näiden kahden taistelu on ruokkinut sekä television että sanomalehtien tarjontaa. Ja opposition puheenjohtaja Tony Abbot on kuin rakkikoira, joka aina kun mahdollista, yrittää kalastaa irtopisteitä työväenpuolueen sisäisestä kriisistä.

Maanantaina on edessä sitten äänestys Gillardin ja Ruddin välillä. Ja koska kyseessä on vähemmistöhallitus, saattaa tämä kiista johtaa jopa ennenaikaisiin vaaleihin.

Australialainen esterata ja Errol Flynn

Ihana aamu, aurinko paistaa, ei ole liian lämmin eikä liian kuuma lähteä puistoon aamukävelylle. Kaikki olisi auvoa, suloa ja yhtä ihanuutta, jos ei olisi hämähäkkejä.  Minulla ai sinänsä ole mitään hämähäkkejä vastaan. Ne pyydystävät ötököitä, toivon mukaan myös torakoita, mutta meillä on erimielisyyttä siitä, mihin on sopiva laittaa verkot.

Jos katsot tarkaan, voit nähdä kuvassa vilauksen hämähäkistä.

Wikipedian mukaan Australiassa on 135 niin yleistä hämähäkkilajia, että niille on annettu yleisesti tunnettu kutsumanimi. Siihen päälle tulevat kaikki ne hämähäkit, joilla on vain tieteellinen nimi. Niin ja kun Australiassa ollaan, niin tottahan toki täältä löytyy hämähäkkejä, joiden purema voi vaikka tappaa ihmisen. Yksi tällainen on Sydneyn seudulla asustava Sydney funnel-web hämähäkki eli Atrax robutus. Siihen en ole onneksi törmännyt.

Siis ihan aamu ja reipas aamukävely metsikössä, jossa tuoksuu heikosti eukalyptukselta, kaskaat sirittävät ja linnut pitävät omaa meteliään. Polku kiertää kauniin lammen, jossa nokikanan Australian serkut uiskentelevat etsimässä ruokaa. Silloin voisi rentoutua ja nauttia kävelystä, mutta jos sen teet, jos et ole silmä tarkkana, joudut satimeen. Aina ei auta vaikka kuinka yrittäisit olla tarkkana, hämähäkit osaavat kutoa verkkonsa paikkoihin, joissa valon ja varjon vaihtelu hämää kävelijä ja tekee rauhallisesta metsäpolusta esteradan.

Täkäläiset hämähäkit ovat nopeita, yhdessä yössä ne kutovat leveän polun ylle ison verkon. Niiden seitti on sikamaisen vahvaa, se tarttuu joka paikkaan eikä sitä tahdo saada millään irti hiuksista a vaatteista, jos sattunut kävelemään suoraan verkkoon. Silkkiäkin hienompi seitti takertuu ja tuntuu inhottavalta paljaalla iholla. Silti on paikko myöntää, että isot verkkoviritykset ovat varsinaisia taideteoksia.

Onneksi on kävelysauvat. Kun muualla maassa niillä työnnetään kävelyyn vauhtia, täällä sauvoja voi käyttää Errol Flynnin tapaan kuin säilänä taistelussa verkkojen valtiaiden mahtia vastaan. Ei ihme, että australialaissyntyisestä Errol Flynnistä tuli miekkailuelokuvien tähti, hän oli tietysti harjoitellut hämähäkinverkkojen kanssa. 

 Mutta eivät hämähäkit ahkeroi vain aamuisella lenkkipolullani. Keittiönikkunaan on joku kehrännyt aikamoisen sykerön.

Vihdoinkin ajokortti

Tänään koitti se suuri päivä, jolloin sain ajokortin. Ajokortti on täällä tärkein henkilökortti, se on kuvallinen ja siinä on osoite. Ilman ajokorttia jokaisen viranomaisen luona joutuu todistamaan henkilöllisyytensä ja osoitteensa esimerkiksi passin ja puhelinlaskun avulla.

Ensimmäisen kerran kävimme RTA:n (Roads and Maritime Services) toimistossa kohta tänne saavuttuamme marraskuun puolivälin tietämissä. Sillä kertaa saimme tietää, että Kansainvälinen ajokortti, jonka varta vasten Suomessa hankimme, ei täällä kelpaa suomalaisen ajokortin käännökseksi, vaan ajokortista tarvitaan virallinen käännös (á 75 dollaria eli noin 61 euroa). (Esimerkiksi Canberrassa kansainvälinen ajokortti kelpaa käännökseksi.)

Kävin tilaamassa käännöksen valtion käännöstoimistosta. Kolmen viikon jälkeen se tuli ja sen kanssa sitten uudelleen toimistoon. Tällä kertaa kortin saanti tössäsi siihen, että ajokortistani puuttui myöntämispäivä ja ajokortin numero. Ensimmäinen ajokorttini - sellainen pahvinen - hävisi kun lompakkoni varastettiin syksyllä 1993. Sain tilalle muovisen kortin, josta todellakin puuttuu myöntämispäivä ja kortin numero. RTA:n virkailija kehotti hankkimaan Suomesta lähetystön kautta sellaisen todistuksen, jossa myöntämispäivä ja ajokortin numero on. Tarkistin konsulaatin palveluhinnaston, ja sen mukaan Suomesta hankittavat asiakirjat maksavat 100 euroa kappale.

Autorekisterikeskuksesta, eli Trafi:sta (Finnish Transport Safety Agency), kyseisen todistuksen sai 16 eurolla ja sen pystyi tilaamaan netin kautta. Kovin odotettuna se tuli postilaatikkoon eilispäivänä.

Tänään sitten taas RTA:n toimistoon. Siellä homma hoitui parissakymmenessä minuutissa. Virkailijaneitokainen otti valokopiot passista, ajokortista, virallisesta käännöksestä, Trafin vahvistuksesta, ja toinen virkailija tarkisti, että minulla on pysyvä oleskelulupa. Näkötesti hoitui tiskillä, virkailija käski kertoa taakseen muutaman metrin etäisyydelle peiliin (!) tulleen kirjainrivistön alimman rivin. Kun kaikki paperit oli täytetty ja olin maksanut 157 dollaria viiden vuoden kortista, minun piti istua tiskin vierellä olevalle tuolille kameran eteen: silmälasit pois eikä kuvassa saanut hymyillä.

Neljä minuuttia myöhemmin tiskin toiselta puolelta huudettiin nimeäni ja käteeni työnnettiin New South Walesin ajokortti. Happy man :)

Riitta saa ensi viikolla virallisen käännöksen, joten ehkä viikon kuluttua hänelläkin on täkäläinen ajokortti.

Australian eetterissä

                                Kuvassa Miina, Manta, Noora, Otso ja Valtteri (edessä)

Jottei totuus vallan unohtuisi niin tein yhden radiojutun. Se kertoo tammikuussa pidetystä rippileiristä ja haastateltavana viisi leiriläistä ja pari pastoria. Haastattelut on tehty kännykällä ja kiitos Tomin sain lopulta muutettua äänitiedoston sellaiseen muotoon, että sitä pystyi vähän leikkaamaan ja lähettämään eteenpäin. Ihan siinä kaipauksella ajattelin Diagsta ja Nagra-nauhuria.

Rippileirijuttu lähetettiin paikallisessa suomenkielisessä ohjelmassa kanavalla SBS. Australiassa on vain tunti viikossa suomenkielistä ohjelmaa, joka kuuluu koko maassa. Sen lisäksi eri osavaltioissa tai kaupungeissa on erilaisia lähiradio-ohjelmia. Esimerkiksi Canberrassa vuorottelevat eri seurakuntien ihmiset radiotoimittajana. Canberran suomalaisen luterilaisen seurakunna papin, Jannen, mukaan radiolähetyksen kokoaminen on mukavaa vaihtelua papin puuhiin.

Alla linkki, jos haluat kuulla, mitä leiriläisillä oli kerrottavana leiristä ja mitä he arvelivat opettaneensa vetäjillä eli Martti- ja Tommi-papille. Tasapuolisuuden vuoksi linkin alla kuva myös pastoreista.

http://www.sbs.com.au/yourlanguage/finnish/highlight/page/id/202999/t/Confirmation-camp

Pastorit Martti ja Tommi antavat ohjeita harjoutuksissa ennen konfirmaatiojumalanpalvelusta Brisbanessa.

Palvelu pelaa kirjastossa

Sydenyssa tai koko NSW:n osavaltiossa ei tarvitse kuin marssia kirjastoon ja pyytää, että he tilaavat laatikollisen suomalaisia kirjoja ja sitten niitä saa. Eikä se maksa mitään. Hieno homma. 

Hetki kun sain kirjastokortin, mikä oli seikkailu sinänsä, menin Bankstownin kirjastoon ja tilasin laatikollisen suomalaisia kirjoja. Tosin ensin oli vakuutettava, että en todellakaan halunnut lasten kirjoja vaan ihan aikuisten kirjoja. Tilasin kokeeksi faktaa ja fiktiota.

Vajaan viikon kuluttua kirjastosta soitettiin (he eivät suostuneet lähettämään sähköpostia) ja kerrottiin, että kirjat ovat tulleet. Kiittelin kovasti ja ei kun into pursuten lainaamaan. No, kyllä se into siitä laantui.

Määrittele laatikollinen ja suomalainen

Paljonko on laatikollinen kirjoja? Se riippuu tietysti laatikon koosta ja täällä on käytössä aivan ilmeisesti pienet laatikot. Laatikollinen oli noin 20 kirjaa – aika vähän, jos vielä haluaa valita.

Käsite suomalaisia kirjoja oli minulle toinen kuin kirjastonvirkailijoille. Suurin osa kirjoista oli käännöksiä, siis suomeksi, muttei suomalaista. Oli mukana myös suomalaista kaunokirjallisuutta ihan parhaimmasta päästä, muun muassa Reino Lehväslaihon sotaromaani Koukkaus itään (1999 WSOY).
Lehväslaiholla on tai ainakin on ollut kesämökki Virroilla, joten jos ei muusta, niin ainakin siitä pisteet miehelle – niin ahkeruudesta. Hän on julkaissut 45 sotaromaani, joista viimeisin Sissit ilmestyi 2011.

Kerran vähemistötietoinen, aina vähemmistötietoinen

Sen verran syvällä vähemmistöajattelu on meissä molemmissa, että päätimme lainata kumpikin kaksi kirjaa, vaikka emme niitä lukisikaan. Täytyy saada tilastoihin merkintä, että kirjat kiinnostavat, että niitä lainataan – jotta ostetaan uusia. Nyt oli tarjolla varsin vanhaa vuosikertaa. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi on tietysti lähes klassikko, mutta eiköhän se ole jo luettu Sydneyssäkin.

Minun kassiini päätyi muun muassa Emily Graysonin romaani Huvimaja (1999, suom. Arja Kantele 1999 WSOY). Kirjan selkämyksessä on soma punainen sydän. Romantiikkaa siis. Lukaisin kirjan saman tien. Ei mikään suuri lukuelämys, muttahelppolukuinen. Se on amerikkalainen serkku sellaisille romaaneille kuin ranskalaisen Muriel Barberyn Siilin eleganssi (suom. Anna-Maija Viitanen 2009 Gummerus) ja  Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2008,  suom. Jaana Kapari-Jatta 2010, Otava).

Huvimaja on huomattavasti heppoisempi niin juoneltaan kuin sisällöltään. Kun Siilin eleganssissa analysoidaan taidetta ja ihmisten todellista minuutta tai Kirjallisessa piirissä maailman tilaa ja kirjoja, pysyttelee Huvimaja vain rakkaustarinana, jossa taiteeseen, keittiötaiteeseen tai ihmissuhteisiin ei mennä sen syvemmälle. Siis ihan oivallinen kirja, jos potee flunssaa, istuu hammaslääkärin vastaanottohuoneessa tai jostain muusta syystä ei halua syventyä ajattelemaan ja pohtimaan vaan vain viihdyttää hetkisen itseään sanojen virralla.

Kirjasto tien varressa

Yritin käydä toisessakin kirjastossa. Tämä viehättävä rakennus sijaitsee Murrumbateman kylässä, jossa asuu noin  2000 asukasta ja joka sijaitsee noin 50 km Canberrasta Sydneyn päin. Kirjaston lisäksi Murrumbatemanissa on kauppa, posti, motelli, autokorjaamo, kauneushoitola ja viehättävän oloinen kahvila, joka oli kiinni.

.  

Kirjasto on auki vain lauantaisin, kolme tuntia. Valitettavasti ei ollut lauantai enkä päässyt sisälle kirjastoon katsomaan sen kirjavalikoimaa. Tällaisesta kirjastosta sopisi lainata vanhoja englantilaisia dekkareita, sellaisia nice little murder -kirjoja.

Australianpelikaani

50 kilometriä Bass Hillistä pohjoiseen on Pacific Highwayn varrella paikka nimeltä Mooney Mooney, joka jää tien "väärälle puolelle". Samalla kohtaa voi pysähtyä paikassa nimeltä Deerubbun Reserve. Siellä tapasimme nämä kaksi australianpelikaania (Australian Pelican, Pelecanus conspicillatus).

Australianpelikaani on yleinen koko maassa lännen autiomaata lukuunottamatta. Kesyyntyvät helposti kun niitä ruokitaan.

Mietin, että eikö tuollainen nokka ole epäkäytännöllinen, mutta näköjään sen avulla on käytännöllistä ainakin sukia itseään.

Taidetta, tekniikkaa vai pelkästään hauskaa?

                                     Rafael Lazano-Hemmer: The Year´s Midnight, 2011

Sydneyn Kalliossa eli The Rocksissa sijaitsee museo, jossa tunnelma on vähän kuin Linnanmäen Vekkulassa. Ei voi olla ihan varma onko museossa esillä oleva näyttely taidetta, turhautuneen insinöörin taidonnäytettä vai ihan vaan hauskanpitoa yleisön kanssa.

Museo on nimeltään Museum of Contempory Art eli MCA ja sinne on ilmainen sisäänpääsy. 12. helmikuuta saakka seillä on esillä meksikolais-kanadalaisen taitelijan Rafael Lazano-Hemmerin näyttely Recorders.

Näyttelyssä on esillä 12 työtä, joista kaksi on tehty Sydneyn näyttelyä varten, muut ovat vanhempia ja ne ovat olleet esillä aikaisemmin.  Kaikki teokset ovat tavalla tai toisella interaktiivisia, katsoja vaikuttaa niihin joko tahtomattaan tai tietoisesti.  Keskiviikkoisena iltapäivänä museossa oli ihmisiä sen verran sopivasti, että kaikki pääsivät leikkimään taideteosten kanssa.

Museosta poislähtevät ihmiset olivat poikkeuksetta iloisia tai ainakin hyväntuulisen näköisiä eikä se johtunut pelkästään siitä, että MCA:n sisäänpääsy ei maksa mitään. Huippujuttu tai hupijuttu, miten sen ottaa.


Klikkaa Lisätietoja, jos haluat lukea enemmän näyttelyjä koskevia pohdintojani. 

Sataa, tulvii ja paistaa

Nalle Puhin sadelaulun sateella ei ole mitään tekemistä sen sateen kanssa, joka on laittanut Uuden Etelä-Walesin ja Queenslandin joet tulvimaan. Kun ajoimme Brisbanesta Sydneyhyn tuli vettä ajoittain niin paljon, että tuntui kuin olisi seinää päin ajanut. 

Suomessa ja Ruotsissa tällaiset ukkoskuurojen rankkasateet kestävät sen aikaa, että niiden ohimenemistä joutaa vartoamaan tienvarressa, mutta täällä on toinen meininki. Ensinnäkään täällä ei ole juuri ukkostanut, on vain satanut paljon. Toiseksi kaatosade saattaa kestää pitkään, siinä ehtisi jo aamun lehden lukea, juoda kahvit ja päivittää facebookiin kuulumiset, kun odottelee sateen laantumista. Mutta varmaa ei ole, että se tuossa ajassa olisi laantunut. Niinpä ihmiset ajaa köröttelevät käyntivauhtia sateessa – ja toivovat, ettei mitään äkillistä tapahdu.

Sydneyssä ei vielä tulvi tai ei ainakaan niin, että teitä olisi poikki tai muuta sellaista. Mutta niin kaupan kassarouva kuin kaikki muutkin päivittelevät meille huonoa kesää, syksyistä ilmaa ja sitä, että aina vaan sataa. Paikalliset aviisin mukaan tämä on ollut sateisin ja kylmin kesä sitten vuoden 1951, toisen tiedon mukaan vielä ei ole päästy 1970-luvun tulvaennätyksen yli.

Jotain sateen määrästä kertoo se, että paikoitellen on muutamassa päivässä tullut vettä yli puolimetriä. Tällä hetkellä viranomaiset ovat antaneet 12 jokea koskevan tulvavaroituksen, tulvan saartaman on kaupunkeja, ihmisiä on evakuoitu ja ihmisiä on menehtynyt tulvissa. Jotkut yrittävät uhkarohkeasti ylittää tulvivaa tietä tai siltaa ja sitten vesi vie mennessään auton ja ihmiset. Vedellä on välillä suuremmat voimat kuin millään maastoautolla.

Juuri nyt paistaa aurinko suurimmassa osassa maata, sade pitää hetken taukoa – se helpottaa pelastus- ja evakuointitöitä. 

Kirkkotiellä

Australian elämässämme oli viime viikolla sellainen hieno hetki, että Matilla oli vapaapäivä sunnuntaina. Mutta mihinkäs me muualle menimme kuin kirkkoon, itse asiassa kahteen eri kirkkoon ja ensimmäistä kertaa ortodoksiseen kirkkoon.

Erinäisten seikkailujen jälkeen osuimme St Nicholaksen kirkkoon, jossa isä Mitko Machevski toimitti liturgian. St Nicholasin ortodoksinen seurakunta kuuluu Australian ja Uuden Seelannin antiokialaiseen ortodoksisen arkkihiippakuntaan. (En ole ihan varma miten tuo nimi pitäisi suomeksi olla.)  Se taas puolestaan kuuluu Antiokian ja koko Idän syyrialaisen patriarkan alaisuuteen.
Palvelukset toimitetaan kirkkosaaviksi, englanniksi ja makedoniaksi.

Isä Mitkon lisäksi kirkossa palveli ponomari ja jos oikein ymmärsin myös diakoni. Pienehkö kirkkokuoro lauloi hyvin moniäänisesti ja paikalla oli pieni joukko seurakuntalaisia, jotka i Mitkä tunsi kaikki nimeltä. Slaavilaistyyppiset nimet kuulimmekin muutamaan otteeseen.

Ennen ehtoollista oli ehtoolliselle tulijoille yhteinen katumuksen sakramentti, mutta synninpäästön i Mikto luki kaikille erikseen ja sellaisella vauhdilla, että kankeajalkaisempi ei ehtinyt kunnolla polvistua, kun jo piti nousta. Hän mainitsi kunkin nimen selvästi ja kuuluvasti. Sama tapahtui sitten ehtoollisen yhteydessä ja liturgian päätteeksi, kun väki kävi suutelemassa käsiristiä.

Se osa liturgiaa, johon ehdimme mukaan, eteni melko lailla samassa järjestyksessä kuin Suomen ortodoksisissa kirkoissa. Kuoron lauluista en osaa sanoa mitään, en ainakaan tunnistanut tuttuja melodioita, mutta saattoi myös olla, että he tulkitsivat niitä hieman omalla tavallaan. Kirkkorakennus oli mukavan pieni ja siisti. 

Vaihdoimme iloisen ja nopean i Mikton kanssa pari sanaa palveluksen päätyttyä. Jos oikein ymmärsin, suurin osa seurakuntalaisista on venäläisiä ja on ikään kuin historiallinen jäänne, että seurakunta on Antiokian patriarkaatin alainen. Mielenkiintoisella aksentilla nopeasti englantia puhuva i Mitkä totesi, jotain kirkon suhteesta Moskovan patriarkaattiinkin. Ymmärsin niin, että St Nicholasin seurakunta olisi myös patriarkka Kirilin suojeluksessa, ainakin epävirallisesti, mutta saattaa olla, että hän tarkoitti jotain aivan muuta. Sen kyllä ymmärin, että olimme tervetulleita kirkkoon. 

Sydneyn seutuvilla on myös isoja ja mahtavia ortodoksisia kirkkoja. Alla kuva yhdestä, otin kuvan junan ikkunasta, jota vielä sade hämärsi. Tästä kirkosta en tiedä muuta kuin, että se on suuri ja näyttää hyvin venäläiseltä.