Taidetta, tekniikkaa vai pelkästään hauskaa?

                                     Rafael Lazano-Hemmer: The Year´s Midnight, 2011

Sydneyn Kalliossa eli The Rocksissa sijaitsee museo, jossa tunnelma on vähän kuin Linnanmäen Vekkulassa. Ei voi olla ihan varma onko museossa esillä oleva näyttely taidetta, turhautuneen insinöörin taidonnäytettä vai ihan vaan hauskanpitoa yleisön kanssa.

Museo on nimeltään Museum of Contempory Art eli MCA ja sinne on ilmainen sisäänpääsy. 12. helmikuuta saakka seillä on esillä meksikolais-kanadalaisen taitelijan Rafael Lazano-Hemmerin näyttely Recorders.

Näyttelyssä on esillä 12 työtä, joista kaksi on tehty Sydneyn näyttelyä varten, muut ovat vanhempia ja ne ovat olleet esillä aikaisemmin.  Kaikki teokset ovat tavalla tai toisella interaktiivisia, katsoja vaikuttaa niihin joko tahtomattaan tai tietoisesti.  Keskiviikkoisena iltapäivänä museossa oli ihmisiä sen verran sopivasti, että kaikki pääsivät leikkimään taideteosten kanssa.

Museosta poislähtevät ihmiset olivat poikkeuksetta iloisia tai ainakin hyväntuulisen näköisiä eikä se johtunut pelkästään siitä, että MCA:n sisäänpääsy ei maksa mitään. Huippujuttu tai hupijuttu, miten sen ottaa.


Klikkaa Lisätietoja, jos haluat lukea enemmän näyttelyjä koskevia pohdintojani. 

Lucia-neidon silmät ja elektroniikkataide

                                          Rafael Lazano-Hemmer: Close-up, Shadow Box 3, 2006

Meksikolais-kanadalaisen Rafael Lazano-Hemmerin näyttelyssä Recorders yhdistyy leikki, insinööritaito ja taide tavalla, joka tempaa katsojan väkisinkin mukaan, tahtoipa hän sitä tai ei.
Sydneyn Museum of Contempory Art eli MCU:ssa oleva näyttelyn voi katsoa kahdella tavalla. Sen voi kulkea läpi leikkien, niin kuin olisi aikuisten huvipuistossa. Sen voi ottaa myös haasteena pohtimaan ihmisen turhamaisuutta ja yritystä kontrolloida, mitata ja säädellä asioita. Kummassakin tapauksessa näyttelyssä on varmasti hauskaa.

Kun astuu hissistä sisään museoon on vastassa vartija ja lehtokentiltä tutun valaisukoneen näköinen laite. Kyse ei ole turvatarkastuksesta, vaikka teos pyytää: Tyhjää taskusi, ole hyvä.  Laitteessa pyörii hihna, johon saa laittaa pikkuesineitä, joista kone ottaa kuvan, joka kopioituu hihnalle, pyörii siinä hetken ja häviää.  Teos muistaa kaikkiaan 600 000 esinettä, joita se sitten toistaa tavalla, jota on kuvattu argentiinalaisen kirjailijan Adolfo Bioy Casaresin vuonna 1940 kirjoittamassa kirjassa The Invention of Morel.  

Kyllä tämän täytyy olla taidetta, kun on kirjallisen referenssi ja kaikkea. Tosin teos toimii ilman sitäkin, on saattaa tehdä ihan hyvää nähdä rakkaan esineen kuvan häviävän hihnalta. Ei siinä ehkä iäisyys tule mieleen, mutta kyllä se muistuttaa tavaraan takertumisen vaarasta.
 

Rafael Lozano-Hemmer rakastaa paitsi tekniikkaa. Hänet määritellään näyttelyluettelossa nimikkeellä ”electronic artist”. Sen lisäksi hän tuntuu pitävän sitaateista ja viittauksista toisiin taideteoksiin. Pulse Roomissa eli Pulssi huoneessa on sata kirkasta hehkulamppua kahden metrin korkeudessa. Ne välkkyvät aina jonkun tilassa olevan katsojan sydämen lyöntien tahtiin. Tähän työhän taitelija on saanut innoituksen Meksikolaisen ohjaaja Roberto Gevaldón vuonna 1960 ohjaamassa elokuvassa Macaro olleesta hallusinaatiokohtauksesta.

Toisaalta Pulse Room-teoksesta voi lukea viittauksia sellaisten säveltäjien musiikkiin kuin esim. Steve Reich. Olisikin ollut mielenkiintoista, jos pulssi huoneessa olisi soinut Reichin musiikki, esimerkiksi Electric counterpoint.

Recorders-näyttelyssä Rafael Lozano-Hemmer kuvaa, nauhoittaa, tilastoi eri tavoin sitä, mitä näyttelyvieraat tekevät. Yksi teos ottaa sinulta sormenjäljen, toinen mittaa kävelysi voimakkuuden, kolmas nauhoittaa puhettasi, neljä ottaa vastaan kysymyksesi jne. Koko ajan kaikki tehdään vähän leikkimielellä, mutta silti jotenkin vakavastikin. Tai virallisesti. 


Näyttely kokemus perustuu siihen kuinka aktiivinen osallistuja on, antaako sormensa, varjonsa, kuvansa tai silmänsä taitelijan käyttöön. Samalla voi huomata miten innokkaita ihmiset ovat näkemään itsensä osana taideteosta tai yhtenä sen tekijöistä. Kun Lozano-Hemmerin teokset viittaavat toisiin taideteoksiin, syntyy mielenkiintoinen jatkumo tunnettujen ja tuntemattomien taiteen tekijöiden välille.

Oma suosikkini näyttelyssä oli teos nimeltä The Year´s Midnight. Siitä tuli jostain syystä mieleeni Manaaja-elokuva. Ehkä sen vuoksi, että siinä kohtaa erilaisen, vääristyneen kuvan itsestään. Se on hieman pelottava, mutta hyvin kiehtova. Teoksen nimi tulee englantilaisen runoilijan John Donnen runosta A Noctural Upon St. Lucy´s Day. Being the Shortrest day. Runo puolestaan viittaa italialaisten renessanssiajan maalausten tapaan kuvata Pyhää Luciaa niin, että tämä pitää irtirevittyjä silmiään lautasella.

The Year´s Midnight -teos todistaa ainakin kaksi asiaa:  Ensinnäkin: taideteosten katsominen on kuin arvoitusten ratkomista, koskaan ei tiedä mihin ne johtavat.  Epämääräinen peili voi johdattaa katsojan Lontoon kautta syrakusalaisneitosen kohtaloon ja sieltä Lucia-pullan tuoksuiseen Tukholmaan ja lopulta takaisin Sydneyyn. Toiseksi olen taas kerran vakuuttunut siitä, että kannattaisi opetella englantia niin hyvin, että pystyisi lukemaan Donnen runoja. Niissä tuntuu olevan sitä jotain, mutta niin oli Rafael Lazano-Hemmerin näyttelyssä Recorderskin. Ehkä sitä voisi nimittää insinöörirunoudeksi.