Paossa

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY. 2011.  

Göteborgissa asuva Asko Sahlgberg kirjoittaa kiehtovasti. Hänen tyyliinsä kuuluu kertojan ja samalla tapahtumien näkökulman vaihtaminen. Sahlbergin tekstit heijastelevat samantapaista eksistentialismia, mitä olen kokenut Albert Camus´n kirjoissa. Värit ja tarinat ovat synkkiä ja kolkkoja, joskin niihin sisältyy myös toivoa ja armoa.

Häväistyt sijoittuu vuoden 1918 tienoille.Mies, nainen ja lapsi ovat pakomatkalla. Mutta mitä he pakenevat, ketä he etsivät, mihin he päätyvät?  Sota on läsnä. Kirjan loppu on vähän satumainen, mutta elämä on joskus satua. Vaikka Häväistyt jaksaa viedä mukanaan, ei se nouse aivan Sahlbergin parhaiden tasolle. 

Ihastuin Sahlbergin teoksiin jo 2000-luvun alussa ja hyllystä löytyvät kaikki hänen tähän asti kirjoittamansa kymmenen kirjaa. Minulle ykkösiä ovat avaustrilogian ohella hänen laajin teoksensa Tammilehto (2004) ja viime vuonna ilmestynyt He. 

Pehmeä ja kova paketti Ruotsista

Viime viikolla posti toi pehmeän paketin Ruotsista. Paketista löytyi hienot pellavaiset pyyheliinat, jotka otimme heti käyttöön. Ensin kuitenkin Växbo Lin´n valmistamat pyyhkeet pääsivät kuvaan. 

Suuret kiitokset Eevalla paketista, pyyhkeistä ja että meitä muistit. Paketti tuli oikeaan aikaan, juuri kun sade ja synkkämieli varjostivat elämää ja oloa.

...niin tuli meille Ruotsista toinenkin paketti. Martin uudet silmälasit tulivat paketissa, joka oli osoitettu minulle.  Hyvä, että vihdoin tulivat ja tällä kertaa niissä on kuulemma katse kohdallaan. 

Hommat hoituu siististi Sydneyssä

Kun hätä on suuri, on parasta, että apua on lähellä, mielellään ilmaista ja siististi saatavissa. Australiassa ja Sydneyssä on paljon hienoja asioita ja monen moista ihmeteltävää, mutta yksi asia, josta on syytä antaa kiitosta ovat vessat.

Julkiset käymälät ovat täällä ilmaisia, niin kuin niiden pitäisi olla kaikkialla, ja niitä löytyy suhteellisen helposti. Eikä tässä kaikki, ne ovat yleensä hyvin siistejä, myös sellaisissa paikoissa, joissa ei joku koko ajan vahdi ja paimenna. Toistaiseksi en ole onnistunut käymään yhdessäkään julkisessa WC:ssä, jossa ei olisi ollut vessapaperia. Kaikissa on ollut myös mahdollisuus pestä kädet.

Tekisi melkein mieleni julistaa, että käymälöiden taso, on ihmisen sivistyksen mitta, mutta se ehkä on jo liioittelua. Jotain se kyllä kansakunnasta kertoo, että lukitun oven takanakin osataan olla siististi. Vessakulttuurissa olisi niin Ruotsissa kuin Suomessakin australialaisilta oppimista.

En tiedä onko se todella niin kuin eräs tuttavani väitti, että siisteistä ja ilmaisista vessoista, meidän on kiittäminen kuningatar Viktoriaa. Ja sitä, että britit ovat niin häveliäitä, etteivät voi ajatellakaan menevänsä puskapissille tai kuseskelevansa kaduille.  Niin tai näin, minä kannatan lämpimästä sitä, että voin käydä helpottamassa oloani siistissä, ilmaisessa eriössä.  Samalla voi hetkeksi unohtaa kavalan maailman, velat ja saatavat, ja huokaista hetken kaikessa rauhassa ilman, että tarvitsee pelätä poliisin tai villipetojen hyökkäystä.

Nämä valokuvat on otettu Sydenyn keskustassa sijaitsevasta käymälästä, lauantai-iltana kello 21.15, kun monia tuhansia ihmisiä kerännyt joulunavaustapahtuma oli päättynyt. 

Sataa sataa ropisee

Sanovat, että kelit ovat talvisia. Koko viikon on satanut, lämpötila on ollut +15 asteen paikkeilla ulkona ja sisällä aamuisin muutaman asteen sen yläpuolella. Lämpöeristykset eivät täällä kuulu rakennusnormistoon.

Makuuhuoneen ikkunan alla on peltinen autokatos. Öinen sateen ropina tuntuu kotoisalta.

Mutta onneksi ensi viikolle ovat säätieteilijät luvanneet kuivempaa.

Saippuaoopperaa pehmeissä kansissa

Tamara McKinley: Merten taa. WSOY pokkari. 2011.

Matkalukemisena Helsingistä Australiaan minulla oli Tamara McKinleyn romaani Merten taa. Historiallisen romaanin ongelma on usein se, että nykyajan tunteet ja tavat ympätään johonkin historian kohtaan ja yleensä siinä epäonnistutaan.

Merten taa on Australian asuttamisesta kertovan trilogian aloitusosa ja se käsittelee ajanjaksoa 1768-1793. Prologi tosin kurottautuu 50 000 vuoden takaiseen aikaan.

Kirja on kyllä aikamoinen saippuaooppera. Tarina alkaa nuoren jaarlin Jonathan Cadwalladerin ja kalastajantyttären Susan Pennihalliganin rakkaustarinana ja seikkailua ja sattumuksia riittää. Jatko-osien tapahtumat ovat aikalailla ennakoitavissa.

Kirjan tarina on hyvä, mutta se on huonosti kirjoitettu. Teksti on pinnallista ja henkilökuvaus ohutta ja epäuskottavaa. Mutta enpä myöskään taida kuulua kirjan keskeisimpään kohderyhmään. 

Australian historiaa ei kannata alkaa opiskelemaan tämän tarinan avulla, vaikka faktaa joukkoon onkin sekoitettu. 

Sydneyn – tai oikeastaan Bass Hillin pappilassa

Siitä on jo kohta pian kaksi viikkoa, kun pääsimme perille Sydneyyn ja sitten vähitellen uuteen kotiimme, Bass Hillissä sijaitsevaan pappilaan. Jarmo oli vastassa lentokentällä ja perillä pappilassa odotti joukko seurakuntalaisia. Vastaanotto oli todella sydämellinen, vaikka olimme lentokoneessa huonosti nukutun yön jälkeen vähän toistaitoisia.

Niilo näyttää puolipökkyräisille, että tänne päin. Pappilan autotalliin on rakennettu kahvitila, jonka periltä löytyy, mikäpä muu kuin suomalainen sauna. 

Tässä olemme menossa ensimmäistä kertaa uuteen kotiimme sisälle. Pappilan rappuset ovat aika jyrkät, sanoisin että suorastaan vaativat. Kuvassa Ruotsi ja Australia kohtaavat, kun Björn Borg -matkalaukkumme sujahtaa Aussi taloon. Jostain kumman syystä minua ei kannetty kynnyksen yli...miksiköhän?

Maire ja Lahja kurkistavat, että mihin ne nyt jäivät? Tässä vaiheessa vielä taisi vastaanottajilla olla mielessä kysymys, millaisiahan nuo oikein ovat? Ja meitäkin vielä vähän jännitti uudet ihmiset ja uudet tavat. Onneksi Tukholmassa Spångan tytöt ja monet muut ovat opettaneet meidät hyviksi halaajiksi. Yksi ensimmäisiä asioita, jota Etelän Ristin seurakuntalaiset meille kertoivat oli, että täällä halataan ja paljon.

Ensin lyhyt puhe, sitten kilistys ja kippis.Mutta ei tässä kaikki. Kysymyksiä sateli puolin ja toisin, uusia nimiä, uusia ihmisiä ja uusia asioita tuli enemmän kuin ehdimme omaksumaan. Vielä on monta nimeä ja asiaa oppimatta.

Ja sitten me kahviteltiin.Tarjolla oli muun muassa Mairen leipomia erinomaisia karjalanpiirakoita, Tuula oli leiponut kakkua, Erkki oli tuonut ruusuja...kaikki muut paitsi me uudet tulokkaat olivat tuoneet kahvipöytään tarjottavaa. No, toimmehan mekin tietysti jotain, itsemme.

Nämä kuvat otti Tuula, joka on tutustuttanut meitä talon ja maan tavoille, ja ollut muutenkin korvaamaton apu, kaunis kiitos siitä.

Perillä

Olemme olleet perillä Sydneyssä jo liki viikon. Aluksi ei ollut nettiyhteyksiä, joten blogin päivittämisessä on ollut taukoa. Mutta nyt tilanne toivottavasti paranee.

Vietimme tulomatkalla Singaporessa kaksi yötä vähentääksemme hieman jetlagia. Kävimme ArtScience -museossa Salvador Dali -näyttelyssä ja Titanicin 100-vuotisnäyttelyssä, sekä vieressä sijaitsevassa Skyparkissa. Skypark on kolmen kerrostalon katolla oleva veneenmuotoinen näköalapaikka, jonka toinen pää on tarkoittettu hotellin asukkaille. Ylhäällä on mm. ravintoloita ja uima-allas!

Chinatown oli melko hiljainen, mutta joulukausi joulukuusineen on jo alkanut Singaporessa :)

Ja vaikka tänään sataa, niin on Sydneyssä myös paistanut aurinko ja lämpötila hiponut 30 astetta.

Tältä näytimme päivänä, jolla on maaginen luku: 11.11.11. Päivänä, jolloin saavuimme Sydneyyn.

Välitilassa

Kolumni Sana-lehdessä 42/2011 (27.10.2011)

Vanhojen VHS-nauhojen merkinnät muistuttavat elokuvista, joita en vieläkään ole katsonut. Viimeiset viisi vuotta ne ovat maanneet pahvilaatikossa vaatehuoneessa. C-kasetin kyljessä oleva teksti ”Sekalaista” pukkaa naurattamaan.

Jostain syystä kukaan lähisukulaisista tai tuttavista ei ole halukas ottamaan pahvilaatikollista videonauhaa tai kasetteja. On kuulemma omasta takaa, ja nuoremmat eivät oivalla, miksi lyijykynä oli tärkeä apuväline kasettien käyttäjälle.

Yhtä kaikki Tukholman lämpövoimala saa monta muovikassillista vuosikymmenten mittaan kertynyttä nauhaa kaukolämmittämään kaupunkilaisten koteja.

Viikkojen ahdistus ja tavaroiden lajittelu ”mukaan–varastoon–kirpputorille–roskiin” on työlästä. Tuskailu oman epäjärjestelmällisyyden ja kesken loppuvan ajan kanssa lamauttaa hetkittäin niin, ettei pysty oikein mihinkään. Itsekin yllättyy, kuinka joku valokuva, kirje tai vaikka kasetilta soitettu kappale koskettaa koko kehoa ja nostaa muistojen ja tunteiden vuon jostain hyvin syvältä.

Välitila on outo. Viiden vuoden urakkani Tukholman suomalaisessa seurakunnassa on takana, uusi odottaa. Lähtösaarna on pidetty. Lähtökahvit ja kekkerit vietetty. Työni jätän levollisena. Tein sen mihin olin lupautunut, ja yritin tehdä sen niin hyvin kuin osasin. Se riittäköön.

Uusi maa, maanosa, kaupunki, uudet ihmiset ja perinteet odottavat. Marraskuussa aloitan työni Australian suomalaisten parissa Sydneyn Etelän Ristin seurakunnan pappina.

Mennyt on läsnä kiitoskorteissa, risteissä, suklaarasioissa, kukissa ja muissa lahjaksi saadussa. Työhuoneen, matkapuhelimen ja tietokoneen tyhjentäminen on vienyt läpi menneiden kuukausien ja vuosien. Tavaroiden lajittelu kotona on ollut yllättävän rankkaa.

Vanhasta luopuminen on taito, jota on harjoiteltava läpi elämän. Keittiöpsykologian tuomalla asiantuntemuksella vertaan rakkaan risaisen, mutta niin mukavan t-paidan roskiin heittämistä pieneksi napanuoran katkaisuksi. Mutta kun siitä luopuu, tulee tilalle jotain uutta. Vaikka uusi paita aluksi tuntuu karhealta, niin pian siihen tottuu ja aikanaan siitä on vaikea luopua.

Tukholmasta on ollut lyhyt matka Suomeen lasten, äidin, sukulaisten ja ystävien luo. Sydneystä on pidempi. Mutta läpi ihmiskunnan historian on aina lähdetty. Suurin muutos tämä on minulle ja vaimolleni.

Uusi kiehtoo ja pelottaa. Mihinkä sitä on oikein itsensä taas sotkenut? Pärjäänkö siellä? Osaanko? Jaksanko? Ja vastausta kysymyksiin en saa, ellen lähde. Kai rohkeutta on lähteä, vaikka pelottaa. Hirvitti minua myös Tukholmaan tulo. Mutta hyvinhän tässä kävi. Eikä lähtö Sydneyyn vuoden, kahden kuluttua enää pelota. Silloin odotukset ovat jo jossain ihan muualla.

Lähtö on itkua vaille

Olemme tehneet pitkään lähtöä Australiaan. Viisumeita odotettiin puolitoista vuotta, mutta nyt on lähtö itkua vailla. Edessä tällä erää viimeinen yö Helsingissä.

On tässä kyllä jo vähän itketty ennen lähtöäkin, kun olemme viettäneet erilaisia lähtiäisiä niin Ruotsissa kuin Suomessa. Tukholmassa keitettiin lähtökahvit lokakuun lopussa, Helsingissä kahviteltiin lähtöä pyhäinpäivänä. 

Sydämellinen kiitos kaikista halauksista, lahjoista ja hyvän matkan toivotuksista.